Lopunaikojen alkamisen muistopäivä

On tullut taas se aika vuodesta, jolloin maamme hiljentyy kristikunnan toiseksi tärkeimmän juhlan viettoon. Hiljentyminen onkin paikallaan, sillä joulua edeltävinä päivinä ihmiset ovat tyypillisesti kiireisempiä ja stressaantuneempia kuin koskaan, osallistuen mammonanpalvonnan uhrimenoihin kulutusjuhlan temppeleissä, jotka ovat - kiitos Mammonan! - nyt auki joka päivä. Sitä paitsi on hyvä kerätä muutama päivä voimia, ennen kuin alennusmyynnit alkavat ja kiihkeimpien kuluttajien palvonta saa vieläkin ekstaattisempia muotoja.

Kaikessa tässä humussa kristinuskon perussanoma unohtuu - sikäli kuin siitä ollaan koskaan laajemmalti edes oltu tietoisia. Pieni Jeesus-lapsi seimessä ei ole koko tarina, vaan ainoastaan sen alku. Tai vielä tarkemmin: oikeastaan kyseessä on maailman suurimman kertomuksen huipentuman alku.

Kertomuksessa on kyse siitä, kuinka hyvän Jumalan hyväksi luoma maailma lähti väärille raiteille, kun sen hoitajaksi asetetut ihmiset eivät tyytyneet Jumalan viisauteen, vaan etsivät viisautta muilla keinoilla ja nousivat näin Luojaansa vastaan. Edenissä alkanut maailmanlaajuinen kapina jatkuu edelleen.

Jumala ei kuitenkaan hylännyt ihmisiä ja luomakuntaansa, vaan päätti tehdä asialle jotain. Tämän prosessin huipentuman alku oli se, että 2000 vuotta sitten hän tuli itse ihmisenä ihmisten keskelle ja kärsi ristillä sen rangaistuksen, joka on varattu kaikille kapinaan osallistuneille. Sovinto yksilön ja Jumalan välillä ei kuitenkaan ole automaattinen, vaan se täytyy vastaanottaa uskossa, jotta sen seurauksia voi elää todeksi.

Raamatun mukaan "viimeiset päivät" tai "lopunajat" alkoivat Jeesuksen syntymän myötä. Joulu kannattaisikin mieltää lopunaikojen alkamisen muistopäiväksi. Samalla pysyisi paremmin mielessä se, että tarina ei ole vielä ohi, vaan sille on odotettavissa loistelias huipentuma. Sijoiltaan mennyt luomakunta tullaan asettamaan ennalleen, Jeesuksen seuraajat saavat elää hänen kanssaan ikuisesti - ja paha saa lopulta sen palkan, jonka se ansaitseekin.

Niidenkin, joille joulu on lähinnä taru ristin Herrasta, kannattaisi siis muistaa, että Kuninkaan paluu on vielä edessä. Tämä joulu voi olla se viimeinen, joten nyt kannattaa todellakin hiljentyä Jeesuksen kanssa ja varmistaa, että suhde kuninkaiden Kuninkaaseen ja herrain Herraan on kunnossa.

Hyvää ja rauhallista joulua!

Lue lisää...

5 teesiä kirkosta

Kirkon propagandaosasto käynnisti syyskuussa sivuston 10 väitettä kirkosta, jonka tarkoituksena on toimia keskustelufoorumina sellaisten väitteiden suhteen, joita ulkopuoliset usein esittävät kirkosta. Tämän inspiroimana ajattelin esittää vielä ylimääräiset 5 teesiä kirkosta, mutta tällä kertaa sisäpiiriläisen silmin.

Ensimmäinen teesi: kirkon pappiskoulutus ei toimi. Kirkko on ahneudessaan antanut pappiensa koulutuksen sekulaarien yliopistojen tehtäväksi ja jälki on sen mukaista. On toki edullista, että kirkon työntekijät koulutetaan yhteiskunnan varoilla, mutta opetuksen sisältö murentaa pohjan Raamatun auktoriteetilta. Siitä tulee vain yksi kirja muiden joukossa, josta poimitaan vain se aines, mikä kulloinkin kansan enemmistön moraalitajuun sopii. Muutenkin suurin osa papeiksi valmistuneista kokee, että ei ole koulutuksessa saanut riittäviä eväitä siihen työhön, johon seurakunnassa joutuvat.

Toinen teesi: kirkon paimenet ovat koukussa valtaan. Kaikki Raamattunsa lukeneet tietävät, että sieltä ei löydy samanlaista hierarkiaa, jota kirkko organisaationa toteuttaa. Samoin siellä ei ole asetettu minkäänlaisia rajoja esimerkiksi sille, ketkä saavat jakaa ehtoollista tai kastaa, monesta vähäpätöisemmästä asiasta puhumattakaan. Ongelmana on se, että raamatullisen vapauden näissä asioissa voivat Jeesuksen seuraajille tuoda vain seurakunnan johtajat tuoda. Mutta juuri heillä ei kuitenkaan ole mitään intressejä tähän, koska kauniista puheista huolimatta vihkimys ja sen mukanaan tuoma uskonnollinen asema antaa heille sellaisia kiksejä, ettei niistä voi luopua. Pappisinstituutiolla on paljon enemmän tekemistä ihmisen psyyken kuin Raamatun kanssa.

Kolmas teesi: kirkon perinteet estävät elämän. Tämä seuraa pitkälti edellisestä teesistä. Kaikki uskovat on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja toisiaan omilla lahjoillaan, mutta kirkko on tiukasti rajannut sen, kuka voi palvella, miten voi palvella ja missä voi palvella. Papit kamppailevat kasuaalitoimitusten ja kissanristiäisten aiheuttaman uupumuksen kanssa ja uudestisyntyneet uskovat tuskastuvat penkinlämmittäjän rooliin kerran viikossa. Tämän seurauksena ihmiset joko etäätyvät kirkosta privaattiin hengellisyyteen tai päätyvät erilaisiin pikku piireihin yms. toimintoihin, jotka eivät ole sidottuja perinteisiin (eivätkä aina kovin luterilaisiakaan). Tämä toisaalta auttaa ihmisiä pysymään kirkon jäseninä, sillä pelkän päätapahtumansa eli epäsuositun sunnuntaimessunsa varassa kirkko kupsahtaisi hyvin nopeasti.

Neljäs teesi: kirkon missioksi on muodostunut uskonnollisten palvelujen myynti. Koska kirkko on yhä irrelevantimpi sekä tavalliselle kansalle että uudestisyntyneille uskoville, täytyy kirkon perustella olemassaolonsa ja erityisasemansa lain edessä jotenkin. Kirkon varsinaista missiota eli Jeesuksen käskemää suomalaisten evankelioimista ja opetuslapseuttamista eivät papit ehdi tekemään eikä muita ole siihen varustettu/vapautettu, joten mission paikan on ottanut markkinatalouteen paremmin sopiva toiminta. Kirkko onkin tärkeä lähinnä siksi, että se valittaa uskonnollisia palveluja uskonnollisille ihmisille: kasteita, häitä ja hautajaisia.

Viides teesi: kirkon jäsenistön enemmistö on matkalla ikuiseen kadotukseen. Tämä on lopputulos siitä, että väärät ja/tai väärällä tavalla varustetut henkilöt päätyvät kirkon paimeniksi, ihmiset pidetään passiivisina kuluttajina, ja kirkon missio on hämärtänyt. On ironista, että yli 80% kansasta on kirkon jäseniä, mutta alle 10% tunnustaa Jeesuksen herrakseen. Ne kelvottomat paimenet, jotka antavat lampaidensa tulla autuaaksi omalla uskollaan eivätkä edes yritä herätellä heitä helvettiin vievällä tiellä, joutuvat jokainen kerran tekemään tiliä tekemisistään Herralle.

Herra meitä auttakoon!

Lue lisää...

Lainsäätäjien logiikkaa

Johdonmukaisten lakien säätäminen on erittäin vaikeaa puuhaa, joten täytyy ihan nostaa hattua niinä harvoina kertoina, kun siinä onnistutaan. Joskus lain väsääminen on ihan puhdasta matematiikkaa, mutta usein on kysymys arvovalinnoista, jolloin lopputuloksen laadusta ei välttämättä ole takeita. Tässä muutama esimerkki tapauksista, jotka eivät kaikkien maalaisjärkeen istu:

1) Tupakointia ollaan kieltämässä autoissa silloin, kun kyydissä on lapsia. Tämä on teoriassa hienoa, mutta lain rikkomisesta ei seuraa rangaistusta, joten mikään tuskin muuttuu. Lisäksi lasten hengitysilman myrkyttäminen on edelleen sallittu lapsen omassa kodissa. Samoin laki sallii raskaana olevan äidin aiheuttaa lapselleen pysyviä vaurioita esim. päihteiden käytöllä - puhumattakaan lapsen tappamisesta ennen tämän syntymää. Sen sijaan vaikkapa luunapin käyttäminen tottelemattoman lapsen kasvatuksessa voi viedä vanhemman käräjille, vaikka suurin osa suomalaisista pitää lasten ruumiillista kuritusta tietyissä olosuhteissa tarpeellisena ja oikeutettuna.

2) Aikuinen ei voi koskea lapseen (paitsi ehkä raiskata hänet ja selvitä silti lievemmällä rangaistuksella kuin lapsen ruumiilliseen kuritukseen turvautunut vanhempi), mutta voi aina pyytää jotakuta alaikäistä tekemään sen puolestaan. Suurin osa koulukiusatuista pystynee todistamaan, että on paljon pahempaa saada turpiin samanikäisellä (tai pari vuotta vanhemmalta) kaverilta koulussa tai pihapiirissä kuin saada isältä tai äidiltä ansaittua kuritusta pahanteon jälkeen. Lasta tai nuorta oikeasti pelottava väkivalta onkin siis käytännössä sallittua - kuinka moni koulukiusaaja päätyy oikeuteen tai saa sakkoja? - mutta vanhempien kasvatustoimet eivät.

Lasten suojeleminen on hyvä ja kannatettava tavoite, ja todellisen väkivallan vähentämiseksi ja estämiseksi tulisi tehdä kaikki mahdollinen. Ongelmana on nyt kuitenkin se, että fyysinen kuritus on onnistuttu samastamaan väkivaltaan, eli haitallisten ääri-ilmiöiden torjumiseksi kielletään kaikki mahdollinen asiaan liittyvä.

Jos tätä logiikkaa sovellettaisiin johdonmukaisesti, niin samalla periaatteella pitäisi kieltää mm. alkoholi kokonaan, sillä sen nauttimiseen liittyvät ääri-ilmiöt ovat paljon haitallisempia ja vaarallisempia - sekä aikuisille että lapsille - kuin ruumiillinen kuritus. Myös aseet tulisi kokonaan kieltää, sillä niillä tapetaan paljon ihmisiä. Samoin autoilla ajetaan runsaasti kuolonkolareita - varsinkin nuorten toimesta, kuten viime päivinä on jälleen nähty - joten kaikki autoilu täytyisi väärinkäytösten pelossa kieltää (ja ympäristökin kiittäisi). Näissä kaikissa asioissa on kuitenkin huomattu, että laki ei suinkaan poista ääri-ilmiöitä, mutta tekee asiallisesta/oikeasta/kohtuullisesta käytöstä rikollista.

Oma asiansa ovat sitten sellaiset jutut, jotka ovat pääsääntöisesti yksinomaan haitallisia. Tässä kategoriassa yksi maailman tappavimmista asioista eli tupakka painii aivan omassa sarjassaan. Siitä ei ole kuin pelkkää haittaa kaikille muille osapuolille paitsi tupakkateollisuudelle, mutta tästä riippuvuudesta kärsii vielä niin moni päättäjä, että täyskielto on edelleen aika kaukana. Tabu on myöskin muista kuin terveydellisistä syistä tehty abortti maassa, jossa vastustetaan ankarasti kuolemanrangaistusta. Syyllistä murhaajaa elätetään laitoksissa vuosikymmenet yhteiskunnan kustannuksella, mutta viaton lapsi voidaan tappaa, jos äiti ei ole valmis kantamaan vastuutaan edes syntymään saakka.

O tempora, o mores!

Lue lisää...

Pyhä kuilu

Olisitko valmis seurakuntasi kanssa pitämään jumalanpalveluksia uudessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu Irakin sodassa kuolleen Yhdysvaltain päämiehen, George W. Bushin muistolle? Entä jos vaihdetaan Yhdysvallat Norjaan, lisätään kirkolle hieman ikää, otetaan Irakin sodan tilalle pakanoiden pakkokäännyttäminen (sekä sota kruunun anastamiseksi), ja muutetaan Yrjö Olaviksi? Niinpä niin, kenenkään mielestä Pyhän Olavin kirkossa ei ole mitään ihmeellistä. Aika kultaa muistot - ja pyhittää pahikset.

Tämän kirjoituksen varsinaisena aiheena ei ole hiljattain YLEnkin pääuutislähetyksessä esitelty Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, vaan kysymys siitä, mitä tai kenet ymmärrämme "pyhäksi". Kadulla pysäytetty Matti tai Maija Meikäläinen nimittäin ymmärtää pyhän hyvin eri tavalla kuin miten se Raamatussa esitetään. Ja harmittavan usein uskonnollinen koneisto ylläpitää ja tukee näitä harhakäsityksiä, koska sellainen palvelee sen omia etuja.

Kirko(i)ssa muistellaan usein aikaisemmin eläneitä "pyhiä", joista osa on saattanut olla hyvinkin jumalisia ihmisiä mutta joista ainakin osa on ollut aikalaistensa silmissä kaikkea muuta kuin pyhiä. Tämä "pyhistä" puhuminen ylläpitää sellaista vaikutelmaa, että uskovien joukossa on kahdenlaisia ihmisiä, erityisiä pyhiä (substantiivi, saints, ei siis adjektiivi, holy) ja tavallisia syntisiä (substantiivi, sinners, ei siis adjektiivi, sinful).

Raamatussa sen sijaan kaikki Kristuksen omat ovat pyhiä₁ vaikka eivät olekaan välttämättä pyhiä₂ vaellukseltaan, koska "pyhät₁" on Jumalan kansaan viittaava eskatologinen termi. Vastaavasti "syntiset₁" eivät (pääsääntöisesti) ole niitä, jotka tekevät syntejä (eli ovat syntisiä₂), vaan niitä, joiden määränpää on päinvastainen kuin pyhillä₁. Pyhät₁ eivät siis koskaan voi olla syntisiä₁. Niinpä onkin ironista, että suomalaisten kristittyjen pääidentiteetti on "syntinen", ja "pyhiä" ovat vain jotkut kuolleet superkristityt (tai vaikkapa miekalla muita käännyttäneet kuningas Olavin kaltaiset sotilaalliset johtajat).

Tätä pyhän eliitin ja tavallisten syntisten välistä kuilua on lisäksi kasvattamassa se, että maamme pääkirkkolaitos (ja omalla tavallaan myös moni ns. vapaakristillinen kirkkokunta) on rakentanut jumalanpalvelustoimintansa osittain vanhatestamentillisen mallin mukaan, joilloin pyhänä päivänä pyhässä paikassa suoritettävien pyhien toimitusten toimittajaksi käyvät vain pyhät, asiaan erityisellä vihkimyksellä vihityt henkilöt. Sen sijaan Uudesta testamentista ei tällaista erottelua pyhän ja profaanin välillä löydy, vaan ainoastaan joukko Jeesuksen seuraajia, joilla on erilaisia kutsumuksia ja armoituksia, ja jotka yhdessä elävät Kristus-keskeistä elämää todeksi.

Historia osoittaa, että tämä jaottelu kahden kerroksen väkeen, uskonnolliseen eliittiin ja tavallisiin tallaajiin, ei äkkiä häviä minnekään. Ongelma on toisaalta siinä, että VT:n Israelin tavoin rahvas kaipaa aina itselleen "kuningasta", jota seurata ja totella. Toisaalta ongelma on myöskin siinä, että juuri johtajien pitäisi vapauttaa kansa, mutta samalla se merkitsisi oman statuksen ja privilegion menetystä. Kun itse on kerran pappisvihkimyksen saanut, niin äkkiä löytyy paljon selityksiä sille, miksi vallitseva tilanne onkin hyvä ja raamatullinen. Pappeus on itseään pönkittävä traditio.

Jostain jonkun teologisen tunnustuksen pienellä präntätystä osuudesta löytynee kohta, jossa todetaan, että yllä esitetyn kaltaista kuilua eri uskovien välillä ei oikeasti ole, ja että vanhatestamentalliseksi mainitsemani instituutio on sekin todellisuudessa hyvin uusitestamentallinen. Ehkä niin, mutta kieli, symbolit ja traditiot muokkaavat (tässäkin asiassa) todellisuutta hyvin vahvasti. Pyhät rakennukset, pyhät puvut, pyhät henkilöt ja pyhät toimitukset ovat iskostuneet vahvasti suomalaiseen, Raamatusta vieraantuneeseen alitajuntaan. Tässä olisi paljon ihmettelemistä niillä alkukristityillä, jotka ilman pappeja päivittäin kokoontuivat koteihinsa rukouksen, opetuksen ja yhteisen [ehtoollis]aterian merkeissä.

Lue lisää...

Uskalla sinäkin

Mediassa on viime päivinä vilahdellut EU:n rahoittama, neljän suomalaisnuoren masinoima Uskalla-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda homoseksuaalisuus keskustelunaiheeksi pelikentillekin. Urheilupiireissähän on toistaiseksi keskitytty lähinnä urheiluun, mutta nyt pitäisi nostaa esille myös se, kummasta sukupuolesta (vai molemmista) nuoret urheilijat tykkäävät. Pitemmän tähtäimen tavoitteena lienee valjastaa urheiluseuratkin homoseksuaalisen elämäntavan puolestapuhujiksi (kirkossahan ollaan tässä asiassa jo edellä, kuten SETAn varapuheenjohtaja tiesi kuluvalla viikolla YLEn pääuutislähetyksessä kertoa).

Tässä projektissa on taas muutama oppintunti meille kristityille. Ensimmäinen on se, kuinka hyvinkin pieni ryhmä voi oikealla retoriikalla ja sopivalla julkisuudella saada asioita muuttumaan. Esimerkiksi vielä alkuviikosta Helsingin ja Vantaan kaupunkien urheilutoimet olivat sitä mieltä, että homomyönteisyyden edistäminen ja markkinointi eivät kuulu heidän agendaansa, mutta ei tarvittu kuin sopiva pätkä valtakunnan pääuutislähetyksessä ja pieni murahdus ministeri Wallinilta, niin johan muuttui ääni kellossa. Näin pienikin vähemmistö voi pistää enemmistön tanssimaan pillinsä mukaan ja ne, joille soundi ei kelpaa, voidaan leimata ahdasmielisiksi, homofobiasta kärsiviksi luonnonoikuiksi.

Mistä löytyisi se kourallinen kristittyjä, jotka pistäisivät vastaavasti tuulemaan jonkun hyvän asian puolesta?

Toinen oppitunti liittyy siihen, kuinka tärkeä asia homoseksuaalisuus kaikesta päätellen on niille, jotka sitä harjoittavat. Se ei ole vain yksi lokero omassa elämässä, vaan se tulee - tai sen pitäisi tulla - lävitse elämän kaikilla osa-alueilla, mukaanlukien urheiluharrastus. Oman seksuaalisen suuntautumisen kynttilää ei tule pitää vakan alla, vaan sen täytyy loistaa kaikille huoneessa oleville. Tämä luonnonvastainen perversio on iloinen, juhlimisen arvoinen asia.

Vaan miten on meidän kristittyjen laita? Miksi monet meistä ovat joutuneet tilanteeseen, jossa piilottelemme häpeillen omaa uskoamme ja pelkäämme kaapista ulos tulemista? Miksi jokaisen ihmisen uskoa pidetään yksityisasiana, mutta seksuaalista suuntautumista tulee julistaa vuoren huipulta - vaikka sitten EU:n rahoilla ja kaupungin urheilutoimen avustuksella, jos ei muuten? Miksei mediassa puhuta kristofobiasta ja fideofobiasta?

Mitähän tapahtuisi, jos jokainen itsensä uudestisyntyneeksi laskeva suomalainen - n. 9% kansasta - uskaltaisi rohkeasti tunnustaa uskonsa omassa lähipiirissään? Veikkaisin, että syntyvien keskustelujen seurauksena aika moni suomalainen kuulisi todellisen evankeliumin ensimmäistä kertaa elämässään.

Minä ajattelin uskaltaa olla avoimesti kristitty tällä tulevalla viikolla - uskalla sinäkin.


PS. En usko, että mitään valtavaa pro-homo -liikettä urheilupiireissä loppujen lopuksi syntyy. Se on toisaalta sääli, sillä olisi ollut kieltämättä mielenkiintoista kuulla "vanhan liiton miesten" eli Alpo Suhosen ja Juhani Tammisen kommentoivan suomen pelaajien seksuaalisia preferenssejä jääkiekko-ottelun erätauolla kisastudiossa Vancouverin olympialaisissa.

Lue lisää...

Ilmaista mainosta

Vapaa-ajattelijain liitto pääsi vihdoin aloittamaan jo paljon julkisuutta saaneen ateistibussikampanjansa. Kristittyjen kannattaa iloita tästä kampanjasta, monestakin syystä.

Ensiksikin kampanja auttaa näyttämään maailmalle sen, että kristityt suhtautuvat oikeanlaiseen sananvapauteen eri tavalla kuin monet muut uskonnot ja kiihkomieliset ryhmät. Bussikampanjan myötä ei synny mellakoita, autoja ei polteta kaduilla, kukaan ei saa tappouhkauksia eikä maassa ala pyhä sota eri mieltä olevia vastaan. Kristinuskon nimissä suoritetut - liian usein jopa aitojenkin kristittyjen masinoimat - vääryydet ovat historiaa, eivätkä tule toistumaan. Kristinusko kestää kritiikkiä ja arvostelua, ja se pystyy vastaamaan vapaa-ajattelijoidenkin heittämiin haasteisiin. Hävettävää sillä on vain silloin, kun se ei ole valmis kuuntelemaan niitä, jotka ovat eri mieltä.

Toiseksi on hienoa, että vapaa-ajattelijat nostavat keskusteluun asioita, joista puhutaan aivan liian vähän. Vaikka Suomi on tilastojen valossa kristillistä kansaa, tosiasiassa Jumalasta puhuminen on usein tabu. Suurin osa kansasta pitää uskoa - jos sellaista yleensä on - yksityisasiana, josta ei paljon hiiskuta muille. Sama ongelma vaivaa myös monia uskovia. On naurettavaa ajatella, että joku uskova luopuisi uskostaan bussin kyljessä olevan mainoksen perusteella, mutta on hyvin mahdollista, että kampanja pysäyttää monen uskosta osattoman miettimään Jumalaa ja tämän elämän ainutlaatuisuutta. Onkin ironista, että uskovien vaietessa ateistit ottavat Jumalan puheeksi näin näkyvällä ja vaikuttavalla tavalla.

Kolmas hyvä syy kiittää ateistibussikampanjaa on se, että sen myötä kansa näkee yhä paremmin, kuinka epäloogista ja fundamentalistista porukkaa vapaa-ajattelijat ovat. (Tosin alle 2000 henkilön jäsenmäärä viittaa siihen, että asia on jo laajalti tiedossa joka tapauksessa.) Liikkeessä kun ei ole kyse mistään vapaasta ajattelusta - kuten yhdistyksen nimi harhaanjohtavasti antaa ymmärtää - vaan tiettyyn asiaan uskomisesta ja saman uskon tuputtamisesta muillekin. Into, jolla omaa evankeliumia ("Jumalaa ei ole, voit siis huokaista helpotuksesta ja olla tuntematta tunnontuskia synneistäsi") viedään eteenpäin, vetää helposti vertoja fundamentalisteille tai palavimmille kristityille saarnamiehille. Enää puuttuu vain täydelle olympiastadionille puhuva ateismin voideltu evankelista Dawkins ja tunteisiin voimakkaasti vetoavan saarnan jälkeen esitettävä alttarikutsu.

Ateistit ampuvat itseään säännöllisesti nilkkaan, mutta harvoin näin näyttävällä tavalla. Toivotetaan siis vapaa-ajattelijoiden ateistibussikampanja tervetulleeksi ja käytetään tilaisuutta hyväksemme.

[Päivitys 29.6.: Tätä ilmaista mainosta hyödynnetään näköjään ainakin Suomen Raamattuopiston "Jumala on" -kampanjassa.
Päivitys 6.7.: Huomasin vasta, että Pasi Turunen oli ollut - niin kuin monta kertaa aikaisemminkin - osittain samalla asialla, mutta muutamia päiviä aikaisemmin.]

Lue lisää...

Lähteä vai jäädä?

Kansankirkossamme on taas kerran menossa se vaihe, missä monet Raamatulle uskolliset tahot uhkailevat kirkon jättämisellä. Fiksuimmat ovat onneksi ymmärtäneet, että jatkuva uhkailu ilman käytännön toimia menettää pian tehonsa, mutta osalle ratkaisun tekeminen näyttää edelleen tuottavan vaikeuksia. Lähteä vai jäädä?

Vastaus riippuu monesta seikasta. Teoriassa asia on Jumalan Sanaa kunnioittavalle Jeesuksen opetuslapselle yksinkertainen, eli Raamattu ratkaisee. Käytännössä asiaan kuitenkin vaikuttaa moni muukin asia, vaikka usein perin inhimilliset vaikuttimet halutaankin pukea hengellisempään kaapuun. Jotkut esimerkiksi sanovat, että eivät ole saaneet Jumalalta erityistä kehotusta lähteä kirkosta. Toisten mielestä taas on itsensä pettämistä jäädä odottelemaan jotain henkilökohtaista erikoisilmestystä, jos kerran kirkon meininki poikkeaa selkeän räikeästi Raamatusta.

Riviuskovilla (kirkon työntekijöistä enemmän toisessa kirjoituksessa) asiaan vaikuttavat monesti pelko, perinteet ja puutteellinen teologia. Ajatellaan, että ehkä luterilaisen kirkon ulkopuolella ei oikeasti ole pelastusta tai todellista hengellistä elämää. Kirkko eittämättä on harhassa, mutta eivätkö kaikki muut kristilliset liikkeet ja niissä mukana olevat kristityt ole vielä enemmän harhassa? Näinhän meille monille on annettu rivien välistä ymmärtää, vaikka piispojen virallinen linja muuta olisikin.

Entä kuinka voi jättää kirkon, jossa kaikki omat esi-isät ovat olleet jäseninä? Eikö se ole suvun perinteiden ja jo edesmenneiden pyhien uskon pettämistä? Eikö itse Martti Luther käänny murheellisena haudassaan? Ja mitä sanovat kirkkoon vielä sitoutuneet ystävät ja sukulaiset? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jotka vaikuttavat lähtö- tai jäämispäätökseen huomattavasti enemmän kuin äkkipäätään uskoisi.

Monille lähdön esteenä on yksinkertaisesti se, että he ovat koko uskonelämänsä eläneet tyytyväisinä kirkollisen järjestelmän muodostamassa häkissä, jossa joku on heitä ruokkinut ja muutenkin määrännyt tahdin kaikessa. Siirtyminen elinikäisestä vankeudesta luonnolliseen elinympäristöön ei yleensä onnistu villieläimille, koska ne joko joutuvat petojen saaliiksi tai kuolevat nälkään. Sama pelko voi iskeä kirkon jättämistä harkitseville. Joudunko mukaan johonkin harhaoppiseen lahkoon? Kuinka eletään kristittynä ilman pyhien toimitusten suorittamiseen vihittyä pappia? Selviänkö ilman häkkiä?

Joskus jäämistä on perusteltu Raamatulle uskollisten piirissäkin sillä, että kirkko tarjoaa erilaisia palveluita (häät, hautajaiset, kaste, kummeus), joista jää paitsi, jos ei kuulu kirkkoon. Häiden ja hautajaisten kohdalla tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, lapsensa saa kastettua muuallakin eikä kummiksi pääseminenkään ole loppupelissä ongelma, mikäli jostain syystä haluaa virallisen kummin asemaan (vaikka tämä onkin hieman kummillinen perinne). Kirkko tekee myös paljon hyvää ja yleishyödyllistä työtä, mutta sitä voi rahoittaa muutenkin kuin kirkollisveron kautta. Suoraan antamalla voi lisäksi tukea vain niitä asioita, jotka katsoo oikeaksi, eli sateenkaaripappien palkkaamiseen ei ole pakko osallistua.

Jos erityistä ilmoitusta asiasta ei tule, eikä Raamatunkaan tarjoama vastaus riitä, niin silloin paras kriteeri lähtemiselle tai jäämiselle lienee uskovien väliset ihmissuhteet. Opetuslapseus on nimittäin yhteisöllinen projekti: olemme Jeesuksen seuraajia yhdessä muiden kanssa. Uskovien todellinen yhteys on tärkeä, tapahtuipa se missä kontekstissa tahansa. Jos kirkon sisällä toteutuu elävä uskovien yhteys, jossa rukoillaan yhdessä, tutkitaan Raamattua, ylistetään Herraa, ja muillakin tavoilla eletään yhteistä uskoa todeksi, niin sitä ei kannata hyljätä vain siksi, että piispat vievät kirkkoa väärään suuntaan. Toisaalta ev.lut. kirkon jäsenyys ei tietenkään ole edellytyksenä uskovien yhteydelle, eli ihmissuhteet ja osallistuminen ovat mahdollista ilman kirkon jäsenyyttäkin. Samoin on täysin mahdollista - ja joskus jopa helpompaa - uskoa luterilaisen opin mukaan ilman, että kuuluu kirkkoon.

Olipa päätös mikä tahansa, kannattaa turha uhittelu jättää. Se kun on yhtä tehokasta kuin Suomen valitukset naapurin ilmatilanloukkauksista.

Lue lisää...

Sanan(sa) mittainen mies

Kotimaa-lehden verkkosivuston mukaan monelle tuttu luterilaisen kirkon pastori ja Gospel Cafén toiminnanjohtaja Jari Kuismin eroaa papinvirastaan ja samalla myös kirkosta. Syyksi erolle hän mainitsee mm. sen, että Raamatun normatiivisuudesta luopunutta instituutiota ei voi enää kutsua kristilliseksi kirkoksi.

Kuisminin mukaan esim. kysymys homoliittojen siunaamisesta on vain yksi askel pitkällä tiellä, joka vie väärään suuntaan, yhä kauemmaksi Jumalan Sanasta. Hän kritisoi myös pappiskoulutusta, jossa papeilta ei edellytetä henkilökohtaista uskoa, vaan ainoastaan uskonnollisen kielen hallintaa. Koska pappinakaan hän ei katso voivansa mitenkään vaikuttaa kirkon tulevaisuuteen sen sisältä käsin, pitää hän eroamista "välttämättömänä ratkaisuna".

On helppo olla Kuisminin kanssa samaa mieltä siitä, että ratkaisevaa ei ole niinkään jokin yksittäinen päätös kuin kirkon yleinen suunta ja se tapa, millä täysin Raamatun vastainen toiminta ja opetus hyväksytään. Se, mikä vielä 30 vuotta sitten oli yhteiskunnan silmissä pöyristyttävä perversio, alkaa tänään olla arkipäivää kirkon sisällä.

Jos jäsenkato ei pelasta yhteiskunnan talutusnuorassa olevaa kirkkoa, se tullee aikanaan siunaamaan mm. nämä iljetykset: sukupuolineutraalia liittoa seurannee lukumääräneutraali liitto (miksei kolme toisiaan rakastavaa henkilöä voisi mennä keskenään naimisiin?), sitten tulee ikäneutraali liitto ("40-vuotias mies etsii 12-vuotiasta tyttöä tositarkoituksella"), seuraavaksi sukuneutraali liitto (kaikkien oidipus-kompleksisten unelma), ja lopuksi varmaan se jo otsikoihinkin noussut lajineutraali liitto (Tiina on niin onnellinen... mennessään naimisiin hauvelinsa kanssa - ei koskaan uskonut hän käyvän niin).

Kuisminin eropäätökseen vaikuttivat siis pääasiassa Raamattu ja (siitä kauaksi poikenneen) kirkon suunta. Tästä rohkeudesta täytyy nostaa hänelle hattua, sillä toisin kuin monet kanssavaeltajansa, Kuismin ei vain tyydy valittelemaan tilannetta ja uhkailemaan erolla, vaan seisoo sanojensa takana. Kuka tahansa voi erota kirkosta, mutta papiksi vihityt tietävät, että pappeudesta ei helpolla luovuta.

Kotimaa-lehden juttu päättyy Kuisminin toteamukseen, että "kaikkien Raamatulle uskollisten tulisi erota kirkosta" (ks. myös Kuisminin mielipidekirjoitus Etelä-Saimaa-lehden verkkosivustolla). Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty (vrt. aikaisempi kirjoitukseni aiheesta). Lisää aiheesta seuraavassa blogauksessa...

Lue lisää...

Kummillinen perinne

Turussa meneillään olevassa kirkolliskokouksen kevätistunnossa käsitellään mm. kummien lukumäärää. Pitäisikö kummien vähimmäismäärä laskea kahdesta yhteen? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, johon kantaa voi ottaa monellakin tavalla.

Yksi näkökulma asiaan on se, että kutsu kummiuteen on kirkon jäsenmäärää eniten kasvattavia asioita. Esimerkiksi Tampereella lähes yksi viidesosa kirkkoon liittyneistä mainitsee syyksi kummiuden. Useampi kirkolliskokousedustaja olikin huolestunut siitä, että kummien määrän laskeminen tappaisi - tai ainakin rampauttaisi - hyvin munivan kanan.

Pääkaupunkiseudun seurakunnilla on toisenlainen huoli. Koska vaadittavaa kahta kummia ei aina välttämättä löydy, kastetta ei voida suorittaa ja siksi lapsi (tai joskus maahanmuuttaja-aikuinen) voi jäädä kastamatta. Näin ihmisten kehittämä traditio ja siihen kytketty mielivaltainen vähimmäislukumäärävaatimus estää Raamatun selkeän opetuksen toteutumisen. Filippokselta olisi jäänyt etiopilainen hoviherrakin kastamatta.

Kolmas perspektiivi aiheeseen onkin se, että koko kummi-instituutiota ei Raamatusta löydy. Se lienee saanut alkunsa joskus toisen vuosisadan lopulla, jolloin aikuisia tarvittiin vokalisoimaan kastettavien lasten usko ja toimimaan heidän hengellisen kasvatuksensa takuuhenkilöinä. Vielä Augustinoksen aikana oletettiin, että normaalioloissa kastettavan lapsen omat vanhemmat toimivat kummeina.

Aloite kummien määrän vähentämiseksi jäi kirkolliskokouksessa toistaiseksi pöydälle, sillä sen käsittely siirtyy seuraavaksi perustevaliokuntaan. Lopputulos riippunee siitä, kumpi vaakakupissa painaa enemmän: kirkon jäsenmäärä (eli vaikutusvalta ja verotulot) vai pyrkimys asettaa Raamattu perinteiden edelle.

Jos kirkon Raamattu-uskollisena itseään pitävät tahot olisivat johdonmukaisia, niin he vaatisivat kokonaan pykälien säätelemästä kummijärjestelmästä luopumista, mutta perinteisesti tämä johdonmukaisuus on ollut hyvin valikoivaa. Ehkäpä sopiva kompromissi olisikin se, että palataan tämän pitkän mutta ei-raamatullisen perinteen alkulähteille: sylivauvan kummeina toimisivat normaalioloissa hänen vanhempansa, kun taas kastettavat aikuiset eivät - Raamatun mallin mukaan - tarvitsisi kummeja lainkaan, koska pystyvät itse tunnustamaan oman uskonsa. Näin saataisiin tämä historian saatossa moneen kertaan muuttunut kummillinen perinne vähän fiksummille raiteille.

Lue lisää...

Kirkollista vapaa-ajattelua

Jos haluaa tietää, mistä kirkkokansa tällä hetkellä kuhisee, tapahtuu se helpoimmin vilkaisemalla Kotimaa-lehden verkkosivuston etusivulla olevaa "Luetuimmat"-otsikkoa, jonka alla on kolme lukijoita eniten kiinnostanutta artikkelia. Sen vieressä on "Puhutuimmat"-otsikko, jota klikkaamalla paljastuu samat kolme artikkelia. Kaikkien huulilla on tänään Laura Mäntylä ja homoseksuaalisuus.

Mutta jos otetaan askel taaksepäin ja tarkastellaan asiaa pitemmällä aikavälillä, niin huomaamme Lauran ulostulon olevan vain yksi askel sillä pitkällä matkalla, jota kirkko on määrätietoisesti kulkenut. Asiassa kuin asiassa siirrytään pikkuhiljaa kauemmaksi Raamatun viitoittamasta tiestä ja lähemmäksi sitä, mitä tämän päivän uskonnollinen kuluttaja vaatii. Julkisuudessa taistelua käyvät keskustelijat vaihtelevat aina aiheen mukaan, mutta usein toisen puolen asetoimittajina ovat toimineet yliopiston eksegeetit ja tutkijat. Aina joku heistä on valmis kertomaan, miksi Raamattu ei itse asiassa tarkoitakaan sitä mitä se ko. aiheesta (olipa se mikä tahansa) sanoo. Miksi näin?

Alister McGrathin kirja Ateismin lyhyt historia antaa viitteitä siitä, minkälaisesta prosessista on kysymys. Yksi McGrathin teeseistä on, että ateismi on historian valossa pääsääntöisesti ennemminkin reaktio kirkon virheisiin ja vääränlaiseen toimintaan kuin esim. puhtaasti älyllisen pohdinnan tuloksena saavutettu vakaumus. Eli missä kirkko ja kristityiksi itseään kutsuvat tahot eivät toimi kutsumuksensa mukaisesti, siellä ateismi saa eniten jalansijaa.

Tätä havaintoa voidaan soveltaa laajemmaltikin esim. siihen ilmiöön, että esim. systemaattisen teologian laitos poikkeaa selvästi eetokseltaan eksegetiikan laitoksesta. Edellisessä ollaan enemmän kirkon uskon linjoilla, kun taas eksegeetit ovat tunnettuja Radio Rock -henkisestä "uskotaan, mitä halutaan" -asenteestaan. Kun tähän kuvaan vielä yhdistetään Suomen vaikutusvaltaisimman eksegeetin oma kertomus siitä, mitä hänen elämässään kirkon uskolle kävi kun Raamattuun alettiin tutustua tarkemmin, alkaa teoria olla valmis:

Näyttäisi siltä, että moni eksegeetti on joko pettynyt kirkkoon ja/tai havainnut sen tunnustuksellisen opetuksen olevan ristiriidassa Raamatun kanssa. Tämän kokemuksen myötä on tullut halu hyökätä kirkon oppeja ja näkemyksiä vastaan ja "sivistää" niitä konservatiivisia tahoja, joiden nähdään olevan vastuussa tuosta pettymyksestä. Jos tämä on tavoite ja jos systeemiä halutaan nakertaa sisältäpäin, niin se onnistuu parhaiten juuri eksegeettisistä piireistä käsin, koska siellä ollaan (teoriassa) kaikkein lähimmin tekemisissä Raamatun kanssa.

Koska teologian opiskelijoille ei kadonneen lapsenuskon tilalle ole missään vaiheessa ollut tarjolla tervettä ja teologisesti kestävää näkemystä, ei uskonnon ammattilainen välttämättä erota kirkon raamatullisia perinteitä niistä, jotka nousevat muilta pohjilta. Luterilaiselle eksegeetille kelpaa näin maalitauluksi mikä tahansa lapsikasteesta tai vain oikeaoppisille rajatusta ehtoollisesta aina Jeesuksen ylösnousemukseen ja Raamatun homoaktivastaisuuteen saakka. Kaikelta mihin kirkko uskoo - olipa asia Raamatun valossa oikein tai väärin - on parempi ihan varmuuden vuoksi vetää matto alta eksegeettisten argumenttien ja tutkimustulosten kera.

Hypoteesi tiivistettynä: monen raamatuntutkijan halussa murentaa kristinuskon raamatullisia perustuksia - tai vihkiä Raamattua tuntematon rahvas Todelliseen Ymmärrykseen, ihan miten vaan - on loppupelissä taustalla negatiivinen reaktio kirkkoa tai sen opetuksia kohtaan. Vapaa-ajattelijat sekä kirkon sisällä että ulkopuolella ammentavat siis vimmansa samasta lähteestä, vaikka se purkautuukin eri tavoin - ja vaikka sitä molemmissa tapauksissa yritetäänkin pukea tieteellisyyden kaapuun. http://www.eroakirkosta.fi/-sivusto ainoastaan toimii sadonkorjaajana kaikelle sille, mitä olemme itse kylväneet.

Lue lisää...

Inhimillinen tekijä

Keskiviikon 8.4. Inhimillinen tekijä-ohjelman päävieraana oli kaapista juuri ulos tullut lesbopappi - tai "sankaripappi", kuten hän itse haluaisi itseänsä mielummin kutsuttavan - Laura Mäntylä. Mukana olivat myös Rengon kirkkoherra Soili Juntumaa ja professori Paavo Kettunen Joensuun teologisesta tiedekunnasta. Ohjelma oli kaikessa inhimillisyydessään erittäin avartava.

Mäntylä itse vaikutti hyvin sympaattiselta nuorelta naiselta, vaikkakin oli samalla kovin eksyksissä olevan oloinen. Tämä ei toisaalta ole ihme, sillä oma lesbous oli selvinnyt vasta 31-vuotiaana jonkun ystävättären kanssa tehdyn testin tuloksena. Taipumus ei siis liene synnyinnäinen tai ainakaan kovin voimakas. Sisäistä hämmennystä lienee aiheuttanut myös se, että ensimmäisenä opiskeluvuotenaan teologisessa tiedekunnassa Mäntylä piti homoseksuaalisuutta syntinä ja vastusti sitä.

Ohjelman ensimmäinen mielenkiintoinen pointti liittyykin tähän Raamatun tulkinnassa tapahtuneeseen muutokseen. Mäntylä nimittäin kertoi iloisena, kuinka hänen syötyään teologisen tiedekunnan puusta hänen silmänsä aukenivat ja hänen raamattunäkemyksensä muuttui. Kaikkea sitä, mitä Raamattu kertoo ja opettaa, ei tarvitsekaan uskoa. Onko Jumala todellakin sanonut...? (Teologinen tiedekunta lienee evankeliumia myös monelle muulle raskautetulle sielulle, sillä siellä synti katoaa, totuuden muuttuessa valheeksi ja valheen muuttuessa totuudeksi.)

Toinen katsojan maailmankuvaa avartava hetki tuli silloin, kun Juntumaa niputti naispappeuden ja homoseksuaalisuuden yhteen. Molemmissahan on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta ja yhden vastustajat vastustavat toistakin. Koska siis naispappeus on jo hyväksytty, niin samalla logiikalla ja hermeneutiikalla myös homoseksuaalisuus kirkossa tulisi hyväksyä. Näppärä retorinen veto Juntumaalta.

Raamattua ja sen eettisiä ohjeita ei ohjelmassa oikeastaan sivuttu lainkaan. Lähimmäksi päästiin silloin, kun Juntumaa totesi nykylääketieteen osoittaneen Raamatun käsityksen homoseksuaalisuudesta vääräksi ja nykymaailmaan sopimattomaksi. Muuten koko keskustelu ja kaikki siinä käytetyt argumentit nousivat aivan muista asioista ja lähteistä kuin Raamattu.

Toisaalta ohjelman tarkoitus ei ollutkaan keskustella asiasta Jumalan näkökulmasta, vaan tuoda nimenomaan inhimillinen, ihmisen langennut näkökulma esille. Tässä ohjelma onnistuikin loistavasti. Raamattunsa tunteva katsoja ei nimittäin voinut välttää tuntemasta sääliä ihmisiä kohtaan, joiden moraalinen kompassi on rikki ja jotka Jumalan ohjeet hylättyään nyt ajelehtivat vailla ymmärrystä omien mieltymystensä ja maailman tuulten mukaan. Mistä saataisiin apu näille suuntansa menettäneille uskonnon ammattilaisille, joita Suomi on pullollaan?

Lue lisää...

Ylen mauton ehdotus

Oli pakko hieraista silmiä ja tarkistaa kalenterista päivämäärä aamulla, kun vastaan tuli Helsingin Sanomien juttu siitä, että tv-lupamaksu korvataan kaikilta kansalaisilta kerättävällä tv-verolla. Kumpikaan ei auttanut - kyseessä ei ole painajaisuni ja aprillipäiväkin on jo mennyt, eli Ylen rahoitusta pohtiva työryhmä on ilmeisesti tosissaan. Panem et circenses kansalaisille, jotka laman seurauksena voivat muuten käydä hankaliksi ja ryhtyä ajattelemaan?

Asiaa puivien poliitikkojen olisi aika suorittaa tässä vaiheessa pieni reality check. Vaikka elämmekin demokratiassa, niin enemmistö ei voi tehdä aivan mitä vaan vähemmistön kustannuksella. Jos tv:n katselu on maksullista, niin siitä maksakoot ne, jotka sitä katselevat. Tv-luvan korka hinta ei ole niiden ongelma, jotka eivät omista tv:tä. Vähemmistö ei ole velvollinen kustantamaan enemmistön huveja, eikä enemmistön tule vaatia sitä edes siinä tapauksessa, että huvin hintaa luvataan laskea.

Jos poliitikkojen ja päättäjien lääkitys on niin pahasti pielessä, että Ylen kaavailema toiminnan pakkorahoitus jossain vaiheessa toteutuu, niin avaahan se toisaalta mielenkiintoisia mahdollisuuksia muillakin alueilla. Yksi uuden "kaikki maksaa" -periaatteen hyötyjistä voisi olla ev.lut. kirkko, jolle voitaisiin antaa lain turvin oikeus kerätä kirkollisveroa niiltäkin, jotka eivät ole sen jäseniä. Tämä auttaisi taloudellisessa ahdingossa olevaa kirkkoa, joka sentään vastaa useammasta koko yhteiskuntaa hyödyttävästä palvelusta. Samalla taattaisiin kirkon riippumattomuus, sillä sen ei enää tarvitsisi miellyttää jäseniään siinä pelossa, että tulot vähenevät kirkosta eroamisten myötä.

Toinen hyötyjien ryhmä voisi olla autoilijat. Jos määrätään autovero kaikille automaattisesti maksettavaksi, niin valtion tulot kasvavat ja autojen omistajien ei enää tarvitsisi maksaa niin paljon. Tietysti polttoainevero siirrettäisiin samalla kaikkien maksettavaksi, ja näin autoilu halpenisi entisestään.

Myös alkoholiveroa voitaisiin ryhtyä perimään kaikilta suoraan verotuksen yhteydessä, jotta saataisiin alkoholinkin hintaa alas. Tämä ei ehkä ole oikein niitä kohtaan, jotka eivät vielä/enää juo, mutta ainakin viinaralli Viroon vähenisi. Samalla saataisiin kerättyä riittävästi rahaa alkoholin kansanterveydellisten haittojen hoitoa varten.

Ja niin edelleen. Eiköhän Suomesta löydy paljon asioita, joissa enemmistö voisi surutta pistää vähemmistönkin maksamaan omista huveistaan, kunhan saadaan tämä tv-vero ensin esimerkkitapauksena runnottua läpi. Ja sitten ei enää olekaan pitkä matka siihen totalitaariseen malliin, missä enemmistö pistetään maksamaan vähemmistön huveista. Pankkikriisi on jo näyttänyt, että myös se tullaan kiltisti nielemään.

Lue lisää...

Näky tulevaisuudesta

Kirjoitin vuoden 2007 alussa, että kaikki on vielä mahdollista ev.lut. kirkon sisällä. Tänä päivänä kirkon tilanne ei ole inhimillisesti ajatellen sen parempi, vaan alamäki eri rintamilla jatkuu edelleen - joidenkin mielestä vauhti suorastaan kiihtyy. Vieläkö kirkolla on toivoa?

Rukoilin hiljattain kirkon tulevaisuuden puolesta ja mieleeni nousi kuva kirkosta isona, vanhana puuna. Sen juuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä ja ulottuvat maan jokaiseen kolkkaan. Kuvassa juuret olivat kuitenkin osittain mustia eikä tervettä kasvua enää tapahtunut siellä, missä juuri oli mustunut. Nuo mustat kohdat kuitenkin katkaistiin pois ja vaikka puun juuret eivät enää ulottuneet yhtä pitkälle kuin aikaisemmin, juuret olivat kuitenkin jälleen terveet ja elinvoimaiset.

On selvää, että pitkästä historiastaan huolimatta ev.lut. kirkon kirkkaimman loiston päivät Suomessa ovat auttamatta ohitse. Kansaa ei voi enää pakottaa lailla kirkonpenkkiin ja vaikka koko kansa tulisi herätykseen, kaikki tuskin päätyisivät luterilaisen kirkon hoiviin. Kirkolla on kuitenkin vielä sanansa sanottavana Suomen hengellisessä kentässä - jos se pelaa korttinsa oikein. Jumala tarjoaa edelleen kirkolle mahdollisuutta uudistumiseen, mutta aikaa ei ole loputtomiin. Mitä mustemmaksi juuret käyvät, sitä lähempänä on koko puun kaatuminen.

Kirkkoruumiin ongelmiin on olemassa monenlaisia lääkkeitä. Osa niistä vaikuttaa heti, osa vasta pitemmällä aikavälillä. Osa on tehokkaita, osalla on vain lumevaikutus. Osa vaikuttaa toimivilta, mutta tosiasiassa aiheuttaa vain lisää ongelmia. Osaa ei edes uskalleta kokeilla, vaikka ne olisivat kuinka hyviä tahansa. Lisäksi ruumiiseen pesiytyneet syöpäsolut vastustavat loppuun asti lääkkeitä, jotka uhkaavat niiden olemassaoloa tai hyvinvointia.

Useimmille luulisi kuitenkin kelpaavan sellainen lääke, että panostetaan erityisesti nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Nuorissa on kirkonkin tulevaisuus ja jos he saavat hyvän ja mielekkään perustan, niin heidän joukostaan kasvaa sellaisia kirkon työntekijöitä ja vaikuttajia, jotka pikkuhiljaa oikaisevat kirkon syöksykierteen.

Mitä tämä merkitsee käytännössä? Kirkon tilasta huolestuneiden toimijoiden tulisi panostaa ainakin kahteen asiaan (olettaen, että nuori on jo jossain vaiheessa tullut uskoon):

1) Nuoret tarvitsevat erilaisia uusitestamentillisia pienryhmiä, verkostoja ja yhteisöjä, joissa he voivat sekä kasvaa hengellisesti että löytää omat lahjansa ja oman paikkansa. Ajatus kaikkien ikäryhmien yhteisestä, perinteisestä sunnuntaijumalanpalveluksesta on kaunis, mutta siihen sopeutuminen on pitkällisen akkulturaatioprosessin tulos. Jos nuorille ei ole muuta tarjolla, niin heidät menetetään kauan ennen kuin he alkavat kokea isien liturgiset traditiot omakseen.

2) Tulevat papit ja muut työntekijät tarvitsevat teologialleen ja uskolleen vahvan raamatullisen pohjan. Jos tämän saisi teologisesta tiedekunnasta, niin kirkko ei olisi tänään siinä suossa, johon se vuosi vuodelta yhä syvemmälle vajoaa. Ratkaisun täytyy siis löytyä muualta. Joko papin virkaan pitää avata vaihtoehtoisia koulutuspolkuja tai sitten on luotava joku järjestelmä, jolla teologisen tiedekunnan aiheuttamia vahinkoja korjataan ja sen jättämiä aukkoja paikataan. Jos pohja ei ole kestävä, kaikki sille rakennettu tulee ennemmin tai myöhemmin luhistumaan.

Nuorissa on myös sellainen hyvä puoli, että useimmille heistä uskovien yhteys ja yhteistyö yli seurakuntarajojen on luontaista, kun taas monia vanhempia sukupolvia vaivaa oikeaoppisuus, joka näkee ev.lut. kirkon ulkopuoliset (ja välillä jopa kirkon sisällä olevat, eri tavoin ajattelevat) uskovat enemmän tai vähemmän harhaoppisina lahkolaisina. Älkäämme siis vanhempina kristittyinä myrkyttäkö nuorten mieliä ja rakentako muureja sinne, missä niitä ei tule olla, sillä mikään kirkkokunta ei kuitenkaan koskaan tule yksin voittamaan Suomea Kristukselle. Lisäksi uskovien välille raja-aitoja rakentelevat tahot tulevat aina lopulta löytämään itsensä eri puolelta aitaa kuin Jeesus.

Haluammeko ulkoisesti näyttävän mutta pinnan alta kuolleen ja mätänevän laitoksen, vai elävistä soluista koostuvan, Jumalan Sanalle uskollisen vanhurskauden tammen? Tänään ratkaisemme sen, millainen kirkkomme on huomenna.

Lue lisää...

Loukkaava Raamattu

Taas on pappi herättänyt pahennusta kirkkokansassa. Tällä kertaa kyseessä on Peter Silfverberg Kokkolan ruotsinkielisestä seurakunnasta. Hän oli erehtynyt toteamaan, että Paavalin sanat homoseksuaalisuuden harjoittamisesta ja Jumalan valtakunnan perimisestä (1 Kor. 6:9-10) pitävät paikkansa vielä tänäänkin. Tämä oli liikaa joillekin seurakuntalaisille, jotka - Paavalia paremmin asiasta perillä olevina tahoina - kantelivat asiasta piispalle ja tuomikapitulille.

On ymmärrettävää, että ihmisillä on erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka homoseksuaalisuuteen ja sen aktiiviseen harjoittamiseen tulisi suhtautua. Näitä eri tavalla ajattelevia ihmisiä eksyy välillä kirkkoonkin - ja se on hyvä, sillä ei Jeesuskaan tullut parantamaan terveitä vaan sairaita. Raamatussa ei kuitenkaan ole mitään epäselvyyttä sen suhteen, miteä aiheesta tulisi ajatella. Tekstejä ei ole montaa, mutta niiden todistus on hyvin yksimielinen.

Sodoman ja Gomorran tapauksessa vääristynyt seksuaalisuus näyttää olevan vain jäävuoren huippu. Genesiksessä sen osuus toki korostuu (1 Moos. 19:1-29; vrt. Juuda 7), mutta myöhemmin Hesekiel nostaa toisia ongelmia päällimmäiseksi (Hes. 16:49).

Kolmannessa Mooseksen kirjassa sukupuolisuhde samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa todetaan "kauhistukseksi", josta rangaistus on kuolema (3 Moos. 18:22, 20:13). Tässä tekstissä ei puhuta mitään aktiin syyllistyvien motiiveista tai tunteista, ainoastaan itse aktista, ja niinpä myöhemmässäkin juutalaisuudessa on homoseksuaalisuuteen suhtauduttu aina negatiivisesti.

Uuden Testamentin puolella Paavali mainitsee "miesten kanssa makaajat" kolmessa eri tekstissä. Silfverbergin viittaamassa tekstissä (1 Kor. 6:9-11) todetaan, että homoseksuaalisuuttaan toteuttavilla ei ole asiaa taivaaseen. Toivoa heillä kuitenkin on, sillä "tällaisia jotkut teistä olivat ennen, mutta nyt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta." Jumalan voima voi tehdä sen, mikä ihmiselle on mahdotonta.

Ensimmäisessä Timoteuskirjeessä Paavalin asenne ei ole sen positiivisempi: "Eihän lakia ole säädetty kunnon ihmisten takia, vaan lain ja järjestyksen rikkojien, jumalattomien ja syntisten, rienaajien ja pyhänhäpäisijöiden, isän- ja äidinmurhaajien, tappajien, siveettömien, miesten kanssa makaavien miesten, ihmisten sieppaajien, valehtelijoiden, valapattojen ja ylipäänsä kaikkien sellaisten takia, jotka toimivat vastoin tervettä oppia" (1 Tim. 1:9-10).

Viimeinen ja kriittisin asiaa käsittelevä UT:n teksti löytyy Roomalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta (18-32). Hieman yllättäen Paavali ei esitäkään homoseksuaalisuutta asiana, josta seuraa Jumalan viha (kuten tänä päivänä joissain piireissä saatetaan esittää). Asia on pikemminkin päinvastoin: "luonnollisten" (eli mies naisen kanssa) seksisuhteiden vaihtuminen "luonnottomiin" (eli samaa sukupuolta olevien väliseksi) onkin teologisesti seurausta - ja jopa rangaistus - siitä, että ihmiskunta on hylännyt Jumalan.

Paavalin teologisen argumentin mukaan ihminen ei siis välttämättä voi vapaasti valita "suuntautumistaan". Tämä vetää maton sen usein esitetyn väitteen alta, että homoseksuaalisuus olisi jotenkin moraalisesti neutraalia siksi, että se ei (aina) ole oman valinnan tulos. Paavalille homoseksuaalinen akti on luomistyön vastainen vääristymä - perversio joka näkyvällä tavalla ilmentää totuuden valheeseen vaihtaneen ihmiskunnan syvimpiä ongelmia. (Aktin harjoittajien välisellä rakkaudella tai sen puutteella ei ikävä kyllä ole mitään tekemistä asian kanssa).

Näin siis Raamattu. Silfverberg oli epäonnekseen saarnassaan samaa mieltä Jumalan Sanan kanssa ja näin loukkasi homoseksuaaleja. Joku voisi ajatella, että kyseessä on teologinen no-brainer, mutta viime vuodet ovat opettaneet, että kirkon tuomiokapituleilta voi odottaa mitä tahansa. Siinä toivossa ilmeisesti kantelukin on tehty. Mikäpä olisikaan irvokkaampaa maailman silmissä kuin se, että kirkko kieltää itseltään synnin kutsumisen synniksi.

Lue lisää...

Erosta ja eroista

Kotimaa-lehden verkkosivuilla uutisoitiin, että kirkosta eroajien määrä on kääntynyt laskuun. Tämä näkyy siinä, että vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana kirkosta erosi vapaa-ajattelijoiden verkkopalvelun kautta vain 5800 henkeä, kuin vuotta aikaisemmin eroajia oli 800 enemmän. Syytä juhlaan?

Ei ehkä aivan vielä. Tälläkin vauhdilla eroja tulee tänä vuonna n. 35000, mikä on kirkolle nolo asia, vaikka se epäilemättä vuoden lopussa tullaankin tulkitsemaan torjuntavoitoksi. Mutta erolukuja tuijotettaessa jää huomaamatta se, että pitemmällä aikavälillä väki vähenee muistakin syistä. Tilastojen mukaan kirkkoon ja sen oppiin vahvimmin sitoutuneet alkavat olla jo niin vanhoja, että viikatemies tulee harventelemaan rivejä enenevään tahtiin. Kun lisäksi kirkkoon kuulumattomien riveissä on merkittävä osa lapsentekoiässä, niin kastettavien eli uusien jäsenien määrä ei lisäänny samaa tahtia kuin ennen. Tätä vielä toistaiseksi paikkaa kulttuuri-instituution asemaan päässyt rippileiri, mutta ennen pitkään kirkkoon sen takia liittyvienkin määrä tulee kääntymään laskuun.

Mitä sitten on tehtävissä? Virikkeitä löytyy samaisen Kotimaa-lehden muista artikkeleista:

Arkkipiispa Jukka Paarma vaatii, että valtion tulisi nostaa kirkon yhteisöveron osuutta, koska kirkko hoitaa yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä olisi tietenkin oikein ja kohtuullista, mutta eikö kirkon kannattaisi tässä asiassa tehdä eroa valtioon luovuttamalla osittainen väestökirjanpito sekä hautausmaiden ja joidenkin vanhojen rakennusten ylläpito valtion hoidettavaksi? Eihän näistä mikään liity millään tavalla mihinkään siihen, mikä Raamatun mukaan on kirkon tehtävä, joten näistä luopumisen ei pitäisi ainakaan olla teologisesti tai opillisesti ongelmallista.

Kirkon ja valtion välisen rahaliikenteen kaikkia yksityiskohtia tuntemattomana tulee kiusaus ajatella, että jos kirkko jää näissä yhteiskunnallisissa tehtävissään tappiolle, niin olisi kirkon etu päästä niistä eroon. Toisaalta jos kirkko jää niissä voitolle, niin herää kysymys, miksi valtio tukisi yhtä kristillistä kirkkokuntaa? Se ei ole ainoastaan väärin (paitsi tietysti niiden mielestä, jotka tätä rahaa saavat), vaan aiheuttaa myös "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat" -ongelman, joka entisestään syö kirkon teologista uskottavuutta. Kirkon kannattaisi jättää nämä sivubisnekset vähemmälle ja panostaa enemmän päätehtäväänsä, mikäli se aikoo jollain tavalla pysäyttää jäsenmääränsä vähenemisen.

Toinen kirkon ja valtion side, mikä olisi hyvä katkaista, on esillä Olli Seppälän pääkirjoituksessa. Tässä lainaus kaikkein oleellisemmasta:

Teologisten tiedekuntien dekaanit ja luterilaisen kirkon piispat pitivät tämän kuun alkupuolella neuvonpidon, jossa yhtenä aiheena oli uusi yliopistolaki. Kirkon puolella on syytäkin olla kiinnostunut lain mukanaan tuomista muutoksista, sillä korkeasti koulutettu teologi- ja kanttorikunta on keskeinen osa kirkon itseymmärrystä ja luotettavuutta. Teologiset tiedekunnat ja osastot tarvitsevat tulevaisuudessa kirkolta henkistä tukea ja lobbaustakin - sen sijaan varsinaista tutkimusrahaa kirkolta tuskin on odotettavissa.

Uusi yliopistolaki ei näillä näkymin uhkaa vapaata ja kriittistä teologista tutkimusta. Ja laadukas koulutus ja tutkimus takaavat, että näin on myös tulevaisuudessa.

Ev.lut. kirkko ja valtio ovat jossain historian mutkassa päätyneet sellaiseen yhteistyökuvioon, että yhden kristillisen kirkkokunnan työntekijät saavat valtion yliopistoissa monivuotisen koulutuksen veronmaksajien rahoilla, kun taas muiden kirkkokuntien työntekijät maksavat yleensä kalliisti koulutuksestaan. Tai tietysti kuka tahansa voi osallistua Seppälän mainitsemaan "laadukkaaseen" koulutukseen tai tutkimukseen, mutta vain luterilainen kirkko on nähnyt hyväksi vaatia, että sen työntekijöiden tulee saada [uskosta] "vapaata" ja [Raamattu-]"kriittistä" teologista koulutusta.

Järjestely on talodellisesti mukava, mutta teologian ja kirkon uskon kannalta lähinnä katastrofaalinen, ainakin mitä tulee opiskelijoiden ymmärrykseen Raamatusta ja sen tulkinnasta. Mutta niin kauan kuin kirkon virkoihin pätevöityy käytännössä vain valtiomme yliopistojen kautta, jatkuu kirkon ja sen työntekijöiden teologisten eväiden mureneminen.

Vai onko niin, että tämä on tietoinen valinta? Koska enemmistö kirkon jäsenistä on kiinnostunut kirkosta aivan muista kuin teologisista syistä, niin uskon ja teologian sotkeminen kuvaan saattaisi vain entisestään pahentaa jäsenkatoa. Ja ehkäpä yhteiskunnallisten tehtävien hoitaminenkin antaa kirkolle kansan silmissä sellaista legitimiteettiä, mitä pelkkä ristiinnaulitun Kristuksen saarnaaminen ei voi koskaan antaa?

Tähän Jukka ja muut piispat vastasivat: "Ennemmin tulee totella ihmisiä kuin Jumalaa." (Piispojen teot 5:29)

Lue lisää...

Sekulaariin valtioon sopimaton jäänne

Vanha parta Erkki Tuomioja on jälleen ylittänyt kristillisten lehtien uutiskynnyksen. Tällä kertaa kohun aiheena on hänen lausuntonsa siitä, että valtiopäivien avausseremonioihin kuuluva jumalanpalvelus olisi poistettava, koska se on "sekulaariin valtioon sopimaton jäänne". Tuomiojan heitto on saanut itsensä arkkipiispankin älähtämään asiasta.

Kuten aikaisemminkin, Tuomioja on sekä oikeassa että väärässä.

Väärässä hän on siinä, että Suomi ei ole sekulaari valtio. Maassamme on muutamalla kirkkokunnalla laissa erityisasema, jota ei muilla kirkko- tai uskontokunnilla ole. Lisäksi kansan - ja eduskunnan - enemmistö kuuluu virallisesti ev.lut. kirkkoon. Tuomioja lienee myös unohtanut, että vielä vuosi sitten hän itse peräänkuulutti valtion ja kirkon erottamista toisistaan muutamilla alueilla. Tilanne näissä asioissa ei ole vuodessa muuttunut mihinkään, joten heitto "sekulaarista valtiosta" lienee vielä toistaiseksi vain Tuomiojan märkä päiväuni.

Toisaalta Tuomiojan sanoissa on samaa profeetallista ironiaa kuin ylipappi Kaifaan sanoissa Jeesuksen kohtalosta (Joh. 11). Kaikesta uskonnollisuuden ulkokuorestaan huolimatta Suomi on nimittäin käytännössä pitkälti sekularisoitunut maa eivätkä osaksi suomalaista kulttuuria muuttuneet kristilliset traditiot tilannetta muuksi muuta. Valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus onkin vähän kuin joulukirkko: mukana on muutamia uskoviakin, mutta suurin osa paikalle vaivautunutta porukkaa käy paikalla vain näyttäytymässä tai fiilistelemässä (kaikkia eläviä ja kuolleita tuomitsemaan palaava Jeesus on useimmille hieman hankala ja etäinen aihe, mutta kukapa ei jokavuotista Hoosiannaa haluaisi lauleskella).

Tuomiojan ei siis kannata olla huolissaan valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen - johon on täysi vapaus olla osallistumatta - hapattavasta vaikutuksesta Suomen valtioon tai sen päättäjiin. Jos Tuomioja on johdonmukainen, niin ehkäpä ensi vuonna näemme aloitteen esim. joulukuusen poistosta - onhan se kaikessa pakanallisuudessaan sekulaariin valtioon sopimaton jäänne. Rahaa ja metsääkin säästyisi, kun kuusia ei enää yhteiskunnan varoin pystytettäisi kaikille toreille ja aukioille.

Toinen vaihtoehto seuraavaksi aloitteeksi voisi olla ilotulitusten kieltäminen, sillä ilotulitusraketteja on jo parintuhannen vuoden ajan käytetty pahojen henkien karkottamiseen (puhumattakaan paukkujen ja niiden jälkien siivoamisen vuosittaisesta laskusta yhteiskunnalle). Jos tällaiset kiinalaiset uskonnolliset menot kiinnostavat, niin jokainen ampukoon raketteja kotonansa. Julkisille paikoille tällainen sekulaariin valtioon sopimaton jäänne ei kuitenkaan kuulu.

Jäämme odottamaan lisää hyviä avauksia Tuomiojalta.

Lue lisää...

Sodanruhtinaan jalanjäljissä

Israel ja Hamas ovat olleet uutisissa päivittäin ja on ollut vain ajan kysymys, koska (muuten yhteiskunnallisesti yleensä niin aneemiset) kristitytkin jälleen nousevat parrasvaloihin tämän asian tiimoilta. Odotus on nyt ohi, sillä eilisessä pääuutislähetyksessä saimme ihastella kristittyjen marssia Gazan sodan puolesta. Edellisestä Israelin sotatoimia kannattavasta marssista ehtikin kulua jo yli kaksi vuotta.

Kotimaa-lehdessä julkaistiin televisiossakin nähdyn ICEJ:n Suomen osaston puheenjohtajan Juha Ketolan haastattelu. Yhtenä kysymyksenä oli, miksi kristityt kootaan marssimaan Israelin sotatoimien oikeutuksen eikä rauhan puolesta. Ketolan mukaan "se olisi ihan sama asia", koska Lähi-idässä olisi rauha ilman Hamasia.

Ketolan näkemys on monella tavalla mielenkiintoinen. Ensiksikin juuri 20 vuotta täyttänyt Hamas on aika tuore ilmiö Lähi-idässä, jossa sodilla on jo tuhansien vuosien historia. Jos pysyvä rauha olisi vain Hamasin olemassaolosta kiinni, niin siitä olisi nautittu jo pitkään. Israel voi toki tuhota Hamasin, mutta on naivia ajatella, että se takaisi rauhan sille alueelle.

Toiseksi on aika härskiä, että sodan puolesta marssimista tarjoillaan rauhan puolesta marssimisena. Tämä ei onneksi hämää ketään sen enempää kuin aikoinaan eri maissa tapahtunut "sotaministeriöiden" muuttaminen "puolustusministeriöksi". Jos uskovat haluavat vaeltaa Rauhanruhtinaan jalanjäljissä, niin olkoot reilusti rauhan asialla. Se, että uskovat ovat kaduilla vaatimassa jollekin maalle oikeutta käydä sotaa - hinnasta riippumatta - on pelottavaa siinä missä kaikki muukin uskonnon kaapuun verhoutunut nationalismi ja rasismi historian saatossa on ollut.

Kolmanneksi voisi todeta, että Ketola on tavallaan oikeassa. Jos kaikki eri mieltä olevat eliminoidaan tai alistetaan, niin tokihan sodat sillä vähenevät. Samaa ajattelua ovat harrastaneet monet vallat ja valtiot. Rooma vei rauhansa miekalla niin pitkälle kuin pystyi, eivätkä jenkitkään kaihda vaarallisten tahojen eliminointia. Israelkin saanee rauhansa, kun kaikki ympäröivät arabimaat (ja mieluummin vielä arabit muuallakin, varmuuden vuoksi) on eliminoitu. Irakista ollaan nyt vetäytymässä, mutta Yhdysvaltain tulevan ulkoministerin puheista päätellen Iranin aika koittaa vielä.

Neljänneksi täytyy kysyä, pyhittääkö päämäärä tosiaan keinot. Hamas pyrkii tuhoamaan Israelin ja on siksi vuosien varrella ampunut raketteja Israeliin niin, että useita siviilejä on kuollut. Israel pyrkii tuhoamaan Hamasin ja on siksi hyökännyt sitä vastaan niin, että paljon enemmän siviilejä on kuollut. Israel onkin Gazassa muutamassa viikossa tappanut saman verran ihmisiä kuin Hamas tappaisi raketeillaan (mikäli vauhti säilyisi samana kuin se on ollut vuodesta 2005 lähtien) 300 vuodessa. Jos kerran siviileistä ollaan huolissaan, niin miksi jommankumman puolen siviilit ovat arvokkaampia kuin toisen puolen?


Edellä esittämäni kritiikki ei tarkoita sitä, että kannattaisin Hamasia tai hyväksyisin raketti-iskut, itsemurhapommitukset, tms. On myös selvää, että Hamas käyttää omia siviiliuhrejaan median pelinappuloina, joilla se yrittää lietsoa Israel-vastaista mielialaa ja kiihottaa muitakin tarttumaan aseisiin.

Mutta miksi kristityt ovat marssimassa sodan puolesta? Miksi kristityt eivät ole marssimassa vanhurskauden puolesta, leskien orpojen ja köyhien puolesta, eri maissa tapettavien kristittyjen marttyyrien puolesta, Afrikan nälänhätää vastaan, irtisanomisia vastaan, ympäristön tuhoamista vastaan, eri puolella käynnissä olevia kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia vastaan, ja niin edelleen? Miksi suomalainen kristitty innostuu vasta siitä, että Lähi-idässä maksetaan silmä silmästä, hammas hampaasta - ja välillä vähän ylikin? Tähänkö meidän Herramme Jeesus meitä kehotti?

Autuaita ovat sodan kannattajat, sillä heidät pitää Israelin ystäviksi kutsuttaman.

Lue lisää...

Poimintoja

Viimeisen parin viikon aikana on huomio kiinnittynyt useampaankin kristilliseen uutiseen. Näistä osaa on vatvottu ihan televisiota myöten, mutta osa on jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle.

Tärkein uutinen on tietysti se, että kirkosta erosi viime vuonna n. 50000 suomalaista. Kirkon edustajat näkevät tämän melkeinpä torjuntavoittona. Viime vuonna isot eroluvut kuitattiin sillä, että eroamiskiihtyvyyden vauhti ei enää ollut kasvussa. Tänä vuonna erouutisesta teki iloisen asian se, että "näin kuuluukin tapahtua laman aikana, koska viimeksikin kävi niin". Ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kirkko putoaa aina jaloilleen. Mikään tapahtuma, mikään tutkimus tai mikään määrä eronneita ei näytä hetkauttavan, vaikka kyseessä olisi kirkon kannalta kuinka negatiivinen asia tahansa.

Yksi ratkaisu kirkon jäsenkatoon tulee heti mieleen. Pääkaupunkiseudulla on mietitty, josko kummien puutteen takia vaadittaisiin kastettavalle vain yksi kummi. Tähän ei missään nimessä kannata mennä, pikemminkin päinvastoin. Koko maassa pitäisi järjestelmää muuttaa niin, että kummeja vaadittaisiin vähintään kolme. Tämä siksi, että tutkimusten mukaan useimmille kirkkoon liittyjille tärkein syy on se, että on kutsuttu kummiksi. Kristinusko ei välttämättä kiinnosta, mutta jos kerran kummeus vetää vielä näin kovasti, niin pitäähän sitä hyödyntää. Koska Raamattukaan ei sanele kummien tarkkaa määrää (saati sitten mainitse koko instituutiota), niin teologisia esteitäkään määrän nostamiselle ei pitäisi olla.

Toinen huomiota kiinnittänyt kirjoitus löytyy helluntailaisen RV-lehden verkkosivuilta. Siellä kirjoittaja päivittelee taantuman vaikutusta helluntaiseurakuntiin. Laman aikana kolehtivarat vähenevät ja kiinteistöjen korjausinvestointeja lykätään. Suomessa lieneekin paljon seurakuntia, joissa tulee olemaan tiukat ajat edessä, koska vanhojen kirkkorakennusten kunnostus ja ylläpito nielee seurakuntalaisten rahat. Mitä pidemmälle korjauksia lykätään, sen isommaksi kasvaa lasku.

Kuka tietää, ehkäpä tämä luo pohjaa sille, että tulevat sukupolvet ovat innostuneempia alkukristillisistä, ilmaisista kotikokoustiloista, kuin näyttäviä kirkkorakennuksia tavoitelleet - ja niihin rahansa upottaneet - aikaisemmat sukupolvet. Rahaa kun tarvittaisiin nimenomaan evankeliumin julistamiseen Suomessa ja maailmalla, ei niinkään kirkkojen (joita homesieni syö ja ruoste raiskaa) ylläpitoon. Helluntaikirkoilla kun on harvemmin samanlaista historiallista ja/tai kulttuurillista merkitystä kuin vanhoilla luterilaisilla kirkoilla on.

Sokerina pohjalla: Markku Koivistosta tuli sittenkin piispa, vaikkakin eri kirkkokunnassa kuin vielä vuosi sitten oli haaveissa. Nähtävästi mies voidaan kyllä saada ulos kirkosta, mutta näyttää olevan paljon vaikeampaa saada kirkko ulos miehestä.

Lue lisää...