Kaikki on (vielä) mahdollista

Keskustelin hiljattain erään kollegani kanssa kansankirkkomme tilasta ja hän totesi, että näkemykseni ovat kovin kriittisiä. Pysähdyin hetkeksi miettimään tuota kommenttia - olenko todella turhan kriittinen? Samalla kelasin mielessäni viime aikoina esillä olleita asioita:

• yhden hiippakunnan piispa yrittää saada Raamattua noudattamaan pyrkivät papit eroamaan virasta
• toisen hiippakunnan piispa yrittää saada karismaattisen papin eroamaan virasta
• kolmannen hiippakunnan piispa uhkaa usuttaa poliisit papin perään, mikäli tämä kastaa jonkun
• neljännen hiippakunnan piispa silittelee sellaisen papin päätä, joka siunasi samaa sukupuolta olevien liiton
• kirkon jäsenmäärä vähenee pienen kaupungin asukasmäärän verran joka vuosi
• yhä harvempi nuori uskoo kristinuskon Jumalaan
  
• suurin osa kirkon papeista koulutetaan laitoksessa, joka tunnetaan maailmalla lähinnä radikaaleista teologeistaan
• iso osa kirkon työntekijöistä ei usko klassisen kristinuskon keskeisiä opinkappaleita
• jne.
  

Jos lisäksi muistetaan, että tämä tilannekatsaus kirkon tämänhetkisiin trendeihin on vain jäävuoren huippu, niin ehkäpä erityinen optimismi kirkon tulevaisuuden suhteen ei todellakaan ole paikallaan.

Vaan mitä tekee Herra, jonka seurakunnasta (ainakin teoriassa) on kyse? Pohdiskelin eräänä iltana pitkään kirkon tilaa ja menin aika masentuneena nukkumaan. Ennen nukahtamistani pyysin Herralta, että hän puhuisi minulle unessa kirkon tilasta.

Kuinka ollakaan, yöllä näin hyvin mielenkiintoisen unen, joka huipentui keskusteluun Herran kanssa ev.lut. kirkon tilanteesta. Hän vertasi sitä erääseen toiseen hyvin vaikeaan tilanteeseen, jolloin totesin epätoivoisena, että sittenhän on mahdotonta enää pelastaa kirkkoa. Minulle on kaikki mahdollista, Herra vastasi.

Herättyäni mietin tämän unen sanomaa. Herra ei sanonut, että hän tulee pelastamaan ev.lut. kirkon, tapahtui mitä tapahtui, vaan että hän voi sen tehdä. Uskon jopa, että hän myös haluaa sen tehdä. Mutta uskon myös, että tämä mahdollisuus - niin kuin suuri osa Raamatunkin lupauksista - on myös kiinni siitä, miten me ihmiset siihen reagoimme.

Löytyykö kansankirkostamme enää tänään uskonpuhdistajia, jotka uskaltavat vaarantaa uransa ja asemansa ja tarttua haasteeseen?

Lue lisää...

Niin lähellä mutta niin kaukana

Raamatun ajan fariseukset ovat ryhmä, jota käy välillä melkein sääliksi. Kyseessä on joukko uskonnollisia ihmisiä, jotka yrittivät parhaan ymmärryksensä mukaan tehdä sitä, mikä oli heidän mielestään oikein. Jos Israelin pakkosiirtolaisuus oli - kuten VT antaa monessa kohdin ymmärtää - pitkälti sen seurausta, että lakia ei noudatettu kunnolla, niin silloin lain noudattaminen oli paras tapa saada aikaan Israelin ennalleenasettaminen. Toisin kuin esim. saddukeukset, jotka olivat roomalaisten kanssa parempaa pataa, fariseukset olivat tuon liikehdinnän etunenässä ja omasta mielestään koko kansan etua ajamassa.

(Tätä taustaa vasten nähtynä Jeesus oli tietenkin hyvin vaarallinen, koska ei pitänytkään kiinni kaikista samoista säädöksistä ja opetti muutenkin varsin radikaalisti. Jeesus ei ollut myöskään kanavoimassa suosiotaan roomalaisia valloittajia vastaan, vaikka monen mielessä kirvelivät yhä makkabilaisaikana koetut vääryydet.)

Fariseukset uskoivat isiensä Jumalaan, olivat teologisesti melko konservatiivisia, osallistuivat synagogajumalanpalveluksiin säännöllisesti, tekivät hyviä tekoja, vaalivat rituaalista puhtautta, rukoilivat usein ja muutenkin vaalivat hengellistä elämäänsä ahkerasti. Silti suurin osa jäi loppupelissä Jumalan valtakunnan ulkopuolelle vain siksi, että eivät vastaanottaneet Jeesusta. He olivat hyvin lähellä mutta lopulta kuitenkin niin kaukana.

Tänä päivänä monella suomalaisella uskonnollisella ihmisellä on sama ongelma. He ovat olleet tavalla tai toisella kristinuskon vaikutuspiirissä koko ikänsä ja uskovat Jumalan olemassaoloon. Kirkkoon on kuuluttu syntymästä asti. Moni rukoilee säännöllisesti, jopa päivittäin. Jumalanpalveluksissa tai muussa uskovien yhteydessä ei käydä kovin usein, mutta tarpeen vaatiessa kyllä. Raamattua ei ehkä lueta päivittäin, mutta se ei myöskään ole täysin tuntematon kirja. Hengellisistä tai ajankohtaisista kirkkopoliittisista kysymyksistä keskustellaan mielellään. Elämä on julkisyntisiin verrattuna eettisesti korkeatasoista (ei varasteta, petetä aviopuolisoa, valehdella kovin usein, tms.). Jne.

Ainoa, mikä tällaiselta ihmiseltä usein puuttuu, on uudestisyntyminen ja oman elämän luovuttaminen Jeesukselle. Mutta juuri siinä onkin se raja, kuinka pitkälle uskonnollinen ihminen on valmis menemään. Mikä tahansa uskonnollinen teko on helpompaa kuin Jeesuksen vastaanottaminen oman elämän Herraksi - ja kuitenkin se on ainoa tie sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikään ei ole muuttunut kahdessatuhannessa vuodessa.

Lue lisää...

Ok, mutta...

Kirjoitin jo aikaisemmin Timo Koiviston räväköistä puheenvuoroista kotiseurakuntien puolesta. Mieleeni nousi kuitenkin vielä muutama ajatus asiaan liittyen, joten ajattelin palata uudelleen aiheeseen.

Ok, myönnetään - Koivisto on oikeassa sen suhteen, että jos UT:sta pitäisi löytää joku malli seurakunnalle, niin kotiseurakunta on huomattavasti lähempänä tuota mallia kuin traditionaaliset seurakunnat. Mutta ei kai raamatullisuus ole ennenkään tällaisia asioita ratkaissut, joten miksi tässä tapauksessa? Kokosinkin tähän joukon sellaisia syitä, minkä takia kotiseurakuntamalli(t) ei(vät) sovi:

• Kuten jo aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, kotiseurakunta-ajattelu on liian trendikästä. Trendit ovat aina vähintäinkin epäilyttäviä, elleivät suorastaan pahoja. Jos nykyisellä mallilla on selvitty 50-500 vuotta, niin eikö se ole osoitus siitä, että se on se Oikea Malli™?
  
  
• Kotiseurakunnassa keskusjohtoinen kontrolli katoaa, ja tällainen kontrollin katoaminen on aina Paha Asia™. Emme kai halua tehdä samoja virheitä kuin Paavali, joka saattoi synnyttää seurakunnan hyvinkin nopeasti ja jättää sen sitten vain Herran (ja suhteellisen tuoreiden uskovien) haltuun? Teoriassa tietysti Herra kykenee siihen, mutta emme voi olettaa, että Herra huolehtisi meidän seurakunnistamme.
  
  
• Suuri on kaunista ja mitä suurempi porukka, sen parempi. Se luo turvallisuutta, tehokkuutta ja näkyvyyttä (ja tuo lisäksi enemmän kolehtituloja ja/tai veromarkkoja, jotta voidaan pitää kiinteistöistä parempaa huolta). Esimerkki: Siinä missä pienen (15 henkeä tai alle) kotiseurakunnan kautta tulee vuodessa uskoon 2-3 henkeä, voi 1500 hengen seurakunnan kautta tulla vuodessa uskoon jopa 30 henkeä. Lapsikin osaa laskea, että tuo massiivinen seurakunta hoitaa evankelioinnin paremmin.
  
  
• Pienessä kotiseurakunnassa suurten puhujien lahjat menevät hukkaan. Kuka nyt haluaisi opettaa esim. vain 12 henkeä, kun olisi mahdollisuus puhua sadoille tai jopa tuhansille? Kokemus lisäksi opettaa, että massaluennointi kantaa parempaa hedelmää kuin henkilökohtainen tai pienessä ryhmässä tapahtuva opetus.
  
  
• Ihmiset haluavat mieluummin perinteistä seurakuntaelämää kuin kotiseurakuntia. Tähän on monia syitä: perinteisessä seurakunnan kokoontumisessa ei tarvitse puhua kenenkään kanssa vaan voi keskittyä yksin "minä ja Herra" -kristillisyyteen; ilman läheisiä ihmissuhteita on paljon helpompi elää synnissä (ja kukapa meistä on täydellinen?); ikävien tai epämiellyttävien uskovien kanssa ei tarvitse olla tekemisissä; jne. jne.
  
  
• Mikä tärkeintä, Herra toimii perinteistenkin seurakuntien kautta, joten eikö se jo todista sen puolesta, että se on parempi kuin kotiseurakunnat? Kristittyjen määrä on tosin koko ajan laskussa, mutta eiköhän tilanne siitä muutu, kun järjestetään pari isoa evankeliointikampanjaa Kalevi Lehtisen tai jonkun muun tunnetun puhujan kanssa; ollaan näkyvämmin esillä mediassa; toteutetaan tehokas G12-malli, joka on avain herätykseen; tullaan vähän lähemmäksi ihmisiä luopumalla muutamista jo vanhoiksi käyneistä opinkappaleista ja ajatusmalleista; jne.

Hyviä syitä perinteisessä mallissa pitäytymiseen on toki muitakin eli nuo edellä esitetyt ovat vain esimerkinomaisia. (Ja sehän on selvää, että kotiseurakunta-ajattelun vastustamisella ei ole mitään tekemistä vallanhalun, rahan tai pelon kanssa.)

Jos tästä kyseenalaisesta liikehdinnästä haluaa tietää lisää, niin yksi mahdollisuus siihen on HNMKY:n järjestämä jokavuotinen Johtajuusseminaari, jossa yhden kanavan pitää yksi liikkeen tunnetuimmista edustajista, Neil Cole.

Lue lisää...

Todellista ekumeniaa

Monille sana "ekumenia" (ks. www.ekumenia.fi) saattaa tuoda mieleen kirkkojen maailmanneuvoston tai muita vastaavia liikehdintöjä ja aloitteita, joiden tarkoitus on usein löytää pienin yhteinen nimittäjä eri kristillisten kirkkokuntien kesken. Jotkut saattavat ajatella oppineuvotteluja, joita ev.lut. kirkko käy pienempien kirkkokuntien kanssa. Toiset ovat ehkä osallistuneet pääsiäisen ajan ristisaattoon tai johonkin muuhun ekumeeniseen tapahtumaan.

Itse olen aina ajatellut, että todellinen ekumenia on ensi sijassa ruohonjuuritason yhteyttä uudestisyntyneiden kristittyjen kesken yli seurakuntarajojen. Tärkeänä elementtinä on siis Pyhän Hengen työ yksilöissä, ei niinkään viralliset neuvottelut erilaisissa komiteoissa. Raamattukin puhuu nimenomaan Pyhän Hengen luomasta yhteydestä ja siteestä uskovien välillä.

Viime aikoina olen pohtinut tätä uskovien yhteyttä enemmän kuin normaalisti. Silmiini on nimittäin osunut useampi kirja tai kirjoitus, joissa on kerrottu tapahtumista, tilanteista, vaiheista ja liikehdinnöistä, joissa mukana olleet ovat ylistäneet sitä, kuinka olivat kokeneet kaikkien kristittyjen yli tunnustuskuntarajojen olleen yhtä. Tämä asia ei suinkaan ole ollut yhdenkään kirjoituksen tai julkaisun pääaiheena, mutta löytyy eri muodoissaan kaikista.

Edellä mainitun lisäksi kaikille näille todistuksille on ollut yhteistä se, että kirjoittajat tai haastatellut olivat olleet mukana jonkinlaisessa karismaattisessa herätyksessä, olipa sitten kyse helluntaiherätyksen tulosta Suomeen, 60-luvun karismaattisesta herätyksestä, 80-luvun "kolmannesta aallosta", tai jostain muusta paikallisesta tai lyhyempiaikaisesta liikehdinnästä Suomessa tai ulkomailla. Pyhä Henki on tehnyt (ja tekee edelleen uudestaan ja uudestaan) yhdessä hujauksessa sen, missä delegaatiot ja kirkonmiehet ovat epäonnistuneet vuosisatojen ajan.

Kun lisäksi ajattelemme sellaisia ilmiöitä kuin

• paljon kiitetty ja parjattu "Toronton siunaus",
• Suomessa ja muuallakin maailmassa leviävä, Englannin anglikaanikirkosta lähtöisin oleva New Wine -liikehdintä,
• Nokia Missio, joka vetää mukaan ihmisiä eri kirkkokunnista, tai
  
• maailmanlaajuinen karismaattisuus, johon David Barrettin mukaan kuuluu noin 600 miljoonaa uskovaa yli seurakuntarajojen (suurin yksittäinen ryhmä on helluntailaiset, jotka nykyisellä kasvuvauhdilla tiputtavat katolisen kirkon toiseksi suurimmaksi kristittyjen ryhmäksi alle 20 vuoden sisällä),

niin onkin varsin mielenkiintoista ajatella seurakunnan tulevaisuutta Suomessa ja muuallakin maailmassa.

Kaikki karismaatikot eivät tietenkään automaattisesti käytännön tasolla rakasta kaikkia sisariaan ja veljiään yli seurakuntarajojen. Silti näyttäisi siltä, että yhä useammat kaipaavat sellaista Pyhän Hengen työtä ja läsnäoloa elämäänsä, jota perinteiset ei-karismaattiset seurakunnat eivät tarjoa tai hyväksy. Ja kokemus on näyttänyt, että siellä missä Jumalan Henki saa vapaasti toimia ja vaikuttaa, siellä myös Hengen luoma ekumenia on ihan erilaista kuin (sinänsä hyvän) yhteistyöelimen päätöksellä syntynyt ekumeeninen yhteys ja yhteistyö.

Lue lisää...

Amerikkalainen harhaoppi?

Timo Koivisto on viime kuukausina kunnostautunut Suomen Siionia ja erityisesti seurakunnan olemusta käsittelevissä kirjoituksissaan. Hänen viimeisin kirjoituksensa käsittelee kotiseurakuntia ja sitä, kuinka tuoreen ja arvovaltaisen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan kotiseurakunnissa mukana olevat kokevat hengellisten tarpeidensa tulevan paremmin tyydytetyiksi kuin ne, jotka ovat mukana perinteisissä seurakunnissa.

Tätä tutkimusta ei tietenkään kannata ottaa vakavasti. Ensinnäkin kaikkien amerikkalaisten hengellisyys on vähintäinkin kyseenalaista eikä pärjää vertailussa suomalaisten hengellisyydelle millään osa-alueella. (Tästähän jo todistaa sekin, että amerikkalaisten keskuudessa kotiseurakuntaliike kasvaa kovaa vauhtia.)

Toiseksi, seurakunnan tehtävä ei tietenkään ole seurakunnan jäsenten hengellisten tarpeiden tyydyttäminen vaan jumalanpalvelusten uskollinen toimittaminen kunnialla ja arvokkuudella. Jos siinä sivussa jumalanpalvelukseen osallistuja kasvaa uskossaan, niin se on tietenkin plussaa, mutta ei siis mikään ensisijainen päämäärä.

Kolmanneksi, Suomeen ei kannata yrittää tuoda mitään amerikkalaista tai muualtakaan lähtöisin olevaa hengellistä liikehdintää - onhan kristinuskomme ihan kotimaista tuotantoa. (Ja jos Suomessa jotain kotiseurakuntatoimintaa on tai on joskus ollut, niin sekin on epäilyttävää, koska se menestyy Amerikassa, jossa siis ollaan vähemmän hengellisiä kuin Suomessa.)

Ja lopuksi: jos kerran Paavalinkin aikana oli kirkkoja, joihin maallikot kokoontuivat satapäin sunnuntaiaamuisin osallistumaan pitkiin kaapuihin pukeutuneiden pappien toimittamaan jumalanpalvelukseen kaikkine sen rituaaleineen, niin eikö tuo ole se raamatullinen standardi, jota meidänkin tulisi noudattaa tänä päivänä? Tämän tosiasian valossa ajatus siitä, että uskovat kokoontuisivat kodeissa rukoilemaan, ylistämään, aterioimaan, murtamaan leipää ja tutkimaan Raamattua - ja vielä ilman pappisvihkimystä saanutta henkilöä - on kerta kaikkiaan pöyristyttävä.

Vielä pahemmaksi asian tekee se, että tällaista yhteen kokoontunutta uskovien joukkoa kutsuttaisiin "seurakunnaksi". Onhan Suomessa sentään jo vuosikausien ollut voimassa myös yhdestoista käsky: "Älä perusta uusia seurakuntia." Ja toisaalta: eihän tällainen lahkolainen ryhmä voi senkään takia olla oikea seurakunta, että he eivät hautaa eivätkä vihi ihmisiä, eikä heillä ei ole omaa rakennusta eikä palkattuja työntekijöitä.

Näyttäisi siis siltä, että tällainen kotiseurakunta-ajattelu kannattaa heti kättelyssä hylätä epäraamatullisena amerikkalaisena harhaoppina. Timo Koivistonkaan juttuja ei kannata lukea, ettei vain saa hassuja ajatuksia ja rupea itse tutkimaan Raamattua. Sillä on nimittäin usein tuhoisat seuraukset, varsinkin uskonnollista valtaa pitävien kannalta.

Lue lisää...

Kirkko vs. teologinen tiedekunta

Yliopiston ja kirkon suhteesta on kirjoitettu viime aikoina useammassakin blogissa, viimeksi otsikolla "Professorin merkityksestä". Siinä kirjoittaja tuo esille unelmansa siitä, että "tulevaisuudessa Raamattu-uskollinen teologia voisi virrata yliopistoista 'turmelemaan' kirkon".

Jaan tuon saman unelman, mutta toisaalta olen ainakin vielä toistaiseksi kovin skeptinen sen toteutumisen suhteen. Ei niin, etteikö yksittäisiä poikkeuksia voisi löytyä, mutta pitkässä juoksussa sekulaarin tiedeyhteisön säännöillä pelaaminen ei saa palloa (tai kiekkoa) pomppimaan oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä ei tule mieleen yhtään maailmankolkkaa, missä tämä olisi onnistunut (mutta jos tiedät toisin, niin kerro!).

Sen sijaan maailmalla on paljonkin yliopistoja tai niihin verrattavia laitoksia, jotka eivät ole sekulaareissa käsissä ja joissa akateeminen tasokkuus on mahdollista olosuhteissa, joka tukee myös opiskelijan (tai opettajan) uskoa. Ne, joiden käsissä esim. Suomessa on opetus- ja akkreditointimonopoli, antavat tietysti ymmärtää, ettei "objektiivista tiedettä" voida tehdä muualla kuin heidän laitoksissaan, mutta tätä modernistista propagandaa ei ole pakko niellä.

Kirjassaan Rosoinen Raamattu emeritusprofessori Räisänen vaikuttaa vielä kovin luottavaiselta sen suhteen, että linja ei ainakaan Helsingin teologisessa ole kovin äkkiä muuttumassa konservatiivisempaan suuntaan. Luvussa "Rikas ja kipeä prosessi" hän kirjoittaa mm. näin:

Kirkkolain perusteella olisi ollut aivan loogista julistaa minut harhaoppiseksi [vuonna 1985], mutta silloin olisi jouduttu selvittämään liian mutkikasta vyyhtiä. Lähes kaikki harhaoppini löytyivät jo teologisen tiedekunnan alkeisoppikirjasta - jonka tekijä oli luterilainen saksalainen piispa (Eduard Lohse).

Samoin hän antaa ymmärtää, että tutkimustulokset voisivat olla paljon radikaalimpejakin, mutta "ei ole ihan harvinaista, että tutkija pidättyy käsittelemästä tiettyjä asioita tai tekemästä tiettyjä päätelmiä sosiaalisten seurausten takia". Jos ev.lut. kirkon jäsenmäärä jatkaa laskuaan, niin pian näitä sosiaalisia paineita tiettyjen tutkimustulosten välttämiseksi on huomattavasti vähemmän. (Toisaalta tutkijoidenkin määrä voi pienentyä, sillä nykymenolla ev.lut. kirkko tuskin säilyttää ilmaisen työntekijäkoulutuksen valtion rahoilla maailman tappiin asti.)

Jos nyt niin kuitenkin sattuisi käymään, että teologisen tiedekunnan vaikutuksesta kirkko jonain päivänä palaa uskonsa ja tehtävänsä lähteille, niin en aio olla panemassa hanttiin. Mutta toivottavasti oikeat tahot tekevät ajoissa oikeita johtopäätöksiä siltä varalta, että tämä ihme jää materialisoitumatta.

Lue lisää...

Rosoinen Räisänen

Joulun alla huomasin kirjakaupassa Heikki Räisäsen tuoreen kirjan Rosoinen Raamattu. Kirja vaikutti mielenkiintoiselta, joten lisäsin sen lukulistalle. Tässä ensivaikutelmia ensimmäisen luvun ("Raamattu pyhien kirjojen joukossa") jälkeen:

Kuten aina, Räisänen osaa valita sanansa hyvin ja kirjoittaa tavalla, joka helposti vakuuttaa ainakin asioista perillä olemattoman lukijansa. Samalla konservatiivinen lukija saattaa provosoitua, sillä Räisänen ei säästele sanan miekkaansa, vaan iskee lujasti ja kirurgisen tarkasti arkoihin kohteisiin.

Räisäsen normaaliin tyyliin kuuluu myös, että hyvinkin kiistanalaisia väitteitä ja "faktoja" esitetään itsestäänselvyytenä, jotka lukijankin odotetaan uskovan ja omaksuvan, mikäli haluaa lukeutua fiksuihin ihmisiin. Terävyydestään huolimatta Räisänen ei siis ole luotettava opas kristinuskon kysymyksiin ainakaan niissä julkaisuissa, jotka on kirjoitettu muille kuin ammattiteologeille.

Lopuksi joitakin valittuja paloja lukijan arvioitavaksi:

• Varhaiskristityt eivät uskoneet Jumalan ilmoittaneen itseään teksteissä, vaan Pojassaan.
  
  
• Raamattu pitää sisällään kumoutumisen ongelman: onko Jumala muuttanut mielensä, kun UT kumoaa ikuiseksi säätämykseksi ilmoitutetun Tooran (eli VT:n) sitovuuden?
  
  
• Reformaation pyörteissä kansan käsiin päätyneestä Raamatusta ei kaikkia kirkon ytimessä olevia oppeja löytynytkään. Paremmin kansan käsiin sopivaksi kirjaksi osoittautuikin katekismus, johon oli Raamatusta poimittu oikeat kohdat oikein selitettyinä.
  
  
• Ristiriitatilanteissa (joita Räisänen ei sen tarkemmin määrittele) yhteisön tunnustukset ajavat Raamatun edelle. Raamattua arvioidaan tunnustusten pohjalta; katekismuksen sanotaan ilmaisevan "Raamatun keskeisen sisällön". Suomen ev.lut. kirkossa käytännössä Luther on lopullinen auktoriteetti.
  
  
• Tämän hetken Lähi-idän tilanteeseen ovat syynä Toora (=juutalaiset), Raamattu (=kristityt) ja Koraani (=muslimit). Muslimiterroristien tekojen legitimointi Koraanin avulla on absurdia, mutta toisaalta Koraanin sotaisat kohdat kalpenevat VT:n kansanmurhien ja Ilmestyskirjan kostonhimoisten visioiden rinnalla.
  
  
• Ajatuksella siitä, että historia on Jumalan toiminnan näyttämö ja että se kulkee kohti määrättyä päämäärää, on juurensa amerikkalaisella uskolla kansakunnan historialliseen tehtävään maailman pelastajana pahan voimilta. Tätä edustaa eritoten Yhdysvalloissa kukoistava profetiausko, joka näkyy mm. epälukuisissa bestsellereissä, joissa Raamattua käsitellään salaperäisenä oraakkeli-kirjana, jonka palaset pitää oikealla tavalla suhteuttaa ajan ilmiöihin, jotta voi ennustaa tulevaisuuden tapahtumat. Tämä kytkeytyy vaarallisella tavalla poliittiseen oikeistoon: uskovaisella, jolla on valtaa, on kiusaus auttaa Jumalaa väkivaltaisessa prosessissa, jonka on määrä johtaa hyvän eskatologiseen voittoon.

Räisänen on viisas kuin käärme, mutta ei aina viaton kuin kyyhkynen. Tämä on harmi, sillä jos järki olisi hänelle vain Jumalan tuntemisen väline eikä sen lähde, niin hänellä olisi (ollut) eittämättä paljon positiivista annettavaa teologialle.

Lue lisää...

Tulevia bestsellereitä?

Linkkivinkki kaikille englanninkielisen kristillisen kirjallisuuden ja erilaisten listojen ystäville: 50 Potential Christian Bestsellers (ei suositella tosikoille).

Lue lisää...

Sylttytehdas

Timo Eskola esittää kirjassaan Ateistit alttarilla - johon jo aiemminkin viittasin - kymmenen pisteen kysymyksen: Miksi papit kiistävät uskonoppeja? Vastaukseksi Eskola tarjoaa sitä, että "heille opetettu teologia tekee niin". Tähän vastaukseen sisältyy viittaus kahteen eri tosiasiaan: toisaalta luterilaisen (radikaali)teologian perinne on vuosikymmenien, jopa vuosisatojen pituinen, ja toisaalta luterilaiset papit ja teologit koulutetaan pääosin sekulaarissa oppilaitoksessa, jonka raamatuntulkinta heijastelee aina sitä, mikä milloinkin on maailmalla muodissa.

Eskolan teoria ottaa hyvin huomioon kaksi tunnettua faktaa ja on siten pitkälle selitysvoimainen sen suhteen, miten ateistit päätyvät alttarille papeiksi. Se, mikä voi kuitenkin jäädä mielen perukoille kaivelemaan on kysymys siitä, miksi näitä radikaali- ja/tai ateistiteologeja ja -pappeja alunperin nousee nimenomaan luterilaisessa kirkossa (ja toki muutamassa muussakin kirkkokunnassa, kuten esim. anglikaanien ja presbyteerien parissa). Teologeja ja pastoreita on muissakin traditioissa, mutta missä ovat esim. radikaalit helluntailaisteologit ja ateistiset vineyard-pastorit?

Osa tästä ilmiöstä selittyy toki sillä, että monella traditiolla on omat oppilaitoksensa, mutta useimmiten esim. juuri tohtoriksi valmistutaan jostain sekulaarista (ja samalla liberaalista) yliopistosta. Siitä huolimatta näistä henkilöistä ei yleensä tule teologisia radikaaleja tai ateisteja.

Analyysia voisi tietysti jatkaa pidemmällekin mutta on vaikea välttyä siltä ajatukselta, että luterilaisuus sisältää itsessään ne elementit, jotka takaavat radikaalien ja ateistien mukanaan tuomat ongelmat jatkossakin. Näistä elementeistä ei oikein voida tinkiä ilman, että luterilaisuus menettää merkityksensä.

Pappien nykyiselle koulutuspolulle sen sijaan luulisi löytyvän vaihtoehtoja. Vai ovatko radikaalit jo varmistaneet itsellensä pysyvän monopolin tässä asiassa?

Lue lisää...

Hyviä ja huonoja uutisia

Kirkon tiedotuskeskuksen julkaiseman tuoreen uutisen perusteella näyttäisi siltä, että kirkolla on syytä pieneen juhlaan: viime vuonna kirkkoon liittyi 10 700 henkeä, mikä on 11,9% enemmän kuin vuonna 2005 (9 559).

Toisaalta samassa tiedotteessa tuli myös huonot uutiset: kirkosta erosi 33 823 henkeä, kun edellisenä vuonna eronneiden määrä oli vain 33 043. Vaikka nettomenetys olikin pienempi kuin viime vuonna, kirkon jäsenmäärän pieneneminen yli 23 000 hengellä vuosittain ei vieläkään ole hyvä merkki. Kaiken lisäksi suurin osa lähtijöistä on nuoria aikuisia, jolloin on odotettavissa, että myös kastettujen määrä alkaa pienellä viiveellä selvästi laskea.

Vai olisiko tämä sittenkin pitkällä tähtäimellä hyvä merkki? Mitä tapahtuisi, jos kirkkoon jäisivät jäljelle vain ne, jotka uskovat Jumalaan, seuraavat Jeesusta Herranaan, pitävät Raamattua Jumalan Sanana ja elävät Pyhän Hengen täyteydessä uskoaan todeksi? Kerrassaan pelottava ajatus - ainakin sielunvihollisen mielestä.

Lue lisää...